Kokeilussa Micklemit

Kuten edellisessä bloggauksessani kirjoitin, hevosista jalostetaan koko ajan enemmän urheiluhevostyyppisiä, tasokkaampia ja jokaisen käteen sopivia ratsuja. Mutta sen rinnalla, että hevoset muuttuvat paremmiksi, muuttuvat kyllä varusteetkin. Onko uusin jalostus siis nimeltään Varustejalostus?
Hevosen varuste on kallis rahareikä, jos niihin todella panostaa. Otetaan vaikka esimerkkinä satula. Valikoimasta löytyy estesatulaa, koulusatulaa, lännensatulaa, ravisatulaa, yleissatulaa.. Merkkeinä on Prestigeä, Batesia, Sydneytä, Kiefferiä, Albionia... ja sitten on tietenkin Amerigo. Mistä sellainen yhtäkkiä tupsahti? Kaikki oli ihan rauhallista, kunnes väsättiin pehmeä, koulu- ja estemallissa oleva, nahkasatula, jonka kyljessä lukee Amerigo. Ja pum, maailmankirjat sekosivat.
Kuten tasokkaat hevoset, myös hyvät varusteet kuuluvat nykyisin jokaiselle, harrastelijasta ammattilaiseen ja kaikille siltä väliltä. Olen kuullut jopa sellaista, että varusteet ovat tie kuuluisuuteen ja maailman kärkeen. Sepä hienoa! Ehkä meillä on seuraavissa olympialaisissa jopa omat joukkueemme kaikissa ratsastuksen alalajeissa.

Mikä teki Amerigosta kuuluisan, laadukkaan satulamerkin, joka on nyt johtavaa kärkeä? Hinnan lisäksi Amerigon omat satulavillat. Tämän kolmen tonnin penkin välivillat muokkautuvat hevosen selkään sopivaksi, joten voit heittää murheet rahan kulumisesta geeleihin tai romaaneihin, lampaankarvalla tai ilman. Mutta mitä tekisivät Mattesin tehtaan käsityöläiset, jos tämä oli täysin totta? Työt loppuisivat kesken, kun väliplänttejä ei tarvittaisi enää.
Olen muutaman kerran päässyt hevosen selkään, joka omisti Amerigon penkin. Yksi kokeilukerta ja olin myyty. Liekö sitten syy vain siihen, että satulaan kerran kun istut niin siihen jäät? Vai liittyykö siihen hieman myös valtavirtaus? Mitä se on, ihan tuntematon käsite..

Satuloiden lisäksi huudossa ovat kuolaimet ja suitset. Ja vaikka yleensä yritin katsoa hieman sitä, mihin hevoselle tulevaan tarvikkeeseen rahani heitän, puhun kyllä Sprengerin kuolaimien puolesta! Sprengerin kuolaimet ilmestyivät jokunen vuosikymmen sitten jostain jonkun keksimänä. Ensin aivan tavalliset teräskuolaimet tavallisten kuolaimien hinnalla, jonka nivelosassa luki 'Sprenger'. Kun kuolain muutti väriään kultaiseksi, se löytyikin melkein jokaisen vastaan tulevan ratsun suusta. Sprengerille tuli siis jatko-osa: Aurigan. Nyt nivelosaan on painettu Sprenger Aurigan - ja uusimmissa on mainintana vielä HS. Sprengerien materiaali on tehty hevosystävällisemmäksi, sillä kuolaimen tarkoitus on erittää enemmän sylkeä/kuolaa hevosen suussa, joka saa luonnollisesti kuolaimen tuntumaan miellyttävämmältä. Kuolaimia on erimallisia ja jokaiselle hevoselle juuri sopivaan käyttöön. Olen usein skeptinen huuhaa-juttuihin, mutta ostaessani ensimmäisen Sprengerini päätin, että muita kuolaimia en enää ostaisi. Kokeilin kuolainta Cinzalle ja kuolaimestaan tarkka tamma hyväksyi heti tämän uuden idän ihmeen suuhunsa ja herkemmät ohjasavut tuntuivat tavoittavan nopeasti. En tiedä onko syy pelkästään kuolaimesta, kuolaimeen laittamastani luotosta vai uskomuksesta, mutta tämä materiaali tosiaan on toiminut. Pisteet siitä.
Toinen varuste, jota olen haikaillut heti sen ilmestyttyä kauppoihin, ovat Rambo Micklem -suitset. Nämä suitset ovat anatomisesti muotoillut niin, että ne kiertävät hevosen hermopäät ympäri pään. Niitä on suositeltu erityisesti käytettäväksi nuorille hevosille, joille normaalit englantilaiset suitset eivät ole täysin passelit, mutta remonttiturpahihnakaan ei tunnu oikealta.
Ennen näiden suitsien ostoa, hommasin suitset, johon sai vaihtaa englantilaisen, remontti ja meksikolaisen turpahihnan. Kolme turpahihnaa samassa paketissa eikä remmejä tarvitse sen koommin irroitella hihnan vaihtamisen takia. Tämä osoittautui hyväksi ostokseksi. Olin halunnut käyttää Cinzalla remonttiturpahihnaa jo jonkun aikaa, sillä kahden hihnan sijaan siinä olisi vain yksi, mutta sekin tulisi turvan ja kuolaimen yli vahvistaen hieman kuolaimen vaikutusta suussa. Tämä sopi yhtä hyvin Cinzalle kuin normaalikin kaksois turpahihna, mutta jossain vaiheessa Cinza tuli taas hieman rauhattomaksi edestä. Vaihdoin takaisin 'normaaliin suitsitukseen' ja tähän Cinza vaikutti tyytyväiseltä, enkä sen koommin enää turpahihnaa vaihtanut. Kunnes ostin lopulta pitkään himoitsemani Micklemit. Nämä ovat osoittautuneet ehdottomiksi! Paras ostos sitten Auriganin kuolaimien - ellen voisi sanoa jopa paremmaksi.
Liian kireällä olevien hihnojen on todistettu vaikuttavan haitallisesti tulokseen esim. kisoissa, joissa huomaamatta voi laittaa jotain kireämmällä kuin kotona, varmuuden vuoksi. Cinzalle suitsien hihnojen kireys ei ole koskaan vaikuttanut hyödyttävästi, lähinnä haittaavasti. Siksi turpahihnaa/-hihnojakaan ei ylenpalttisesti jynkytetä viimeisiin reikiin, koska vähempi paine suuhun on osoittautunut paremmaksi. En nyt tarkoita, että hihnat löysänä roikkuisivat, mutta ne on kiinnitetty niin, että suun ympärille tuleva paine on käytännössä katsoen olematon. Mitä kireämmälle turpahihnaa laittaa, sen suuremmaksi vaikutus kuolaimeen tulee, eikä hevonen pysty aukomaan samalla tavoin suutaan ja vastustamaan kuolaintuntumaa. Cinza reagoi 'liian kireään' turpahihnaan painautumalla kuolainta vasten ratsastaessa. Tamma tarvitsee tilaa suussaan, ja ilmoittaa asian varsin fiksulla tavalla. Tämän vuoksi säädin Micklemit niin, että kuolaimen ja turvan päälle tuleva hihna on löysemmällä kuin poskiluiden alle tuleva. Näin päähän kohdistuu pientä painetta, mutta suuhun ei niinkään. Ja näinkin ollessa reiät ovat miltei ensimmäisissä.

Vapiskaa maailmankärki! Täältä tulee ratsukko Rambo Micklem vailla Amerigon välivilloja!

Blogissa taas eloa!

Puolen vuoden aikana on paljon tapahtunut, ainakin nimittäin harjan kasvamista

Blogissani on ollut hiljaista pitkään ja sille löytyykin vallan selkeä syy. Harkitsin vakavasti, että lopettaisin blogini pidon. Että kirjoitukset on kirjoitettu ja that's it. Asiaan tuli kuitenkin muutos, kun koulumme puolesta ilmoitettiin, että osa opinnoistamme suoritettaisiin blogin parissa. Aivan svenska taladesta lähtien. Vad fin!
Uutta blogia rakentaessani vilkaisin vanhaa blogiani. Kyllähän siinä melkein tippa linssiin tuli, kun huomasin, että uskolliset lukijani yhä lukevat blogiani, vaikka yhtäkään uutta postausta ei ole herunut kuluneen puolen vuoden aikana. Nostan teille hattua ja kiitän teitä, ihanat lukijani.
Tämän vuoksi päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja jollain tapaa uudistaa blogiani. Toki kouluaineet painavat päälle, varsinkin kun meille selvisi, että valmistumme puoli vuotta aikaisemmin! Emme siis toukokuussa v. 2017, kuten oli tarkoitus vaan joulukuussa v. 2016! Hetkonen, sehän on niinku tänä vuonna!
Tehdessäni aineblogiani, olisi yksi tehtävistä tehdä jonkun sortin pohdinta. No sehän onnistuu, ajatuksia kun on jaettavaksi asti. Löysin internetin mahtavista arkistoista vuodelta 1990 Kyra Kyrklundin haastattelun ja katsoinkin kokonaan tuon melkein 20 minuutin pätkän - ja suosittelen sitä kovasti myös muille. Toista kymmentä vuotta kulunut ja Kyra puhuu videolla vähän, mutta asiaa. Onhan toki näkemys jollain tavalla laajentunut kuluneiden vuosien aikana, mutta peruspykälä on yhä sama.
Itseasiassa, laitankin pohdintani oheen. Se on suoraan kopioitu aineblogini sivuilta, joten pääsin suht helpolla ensimmäisen bloggaukseni kanssa vanhan blogini uudistuksen kunniaksi. Mutta eivät asiat tähän lopu. Puolen vuoden aikana on tapahtunut paljon, ja nyt pääsettekin sitä lukemaan jatkossa.

Mutta, asiaan..

Löysin tämän ylen julkaiseman videohaastattelun internetin arkistoista. Milloin viimeksi Kyra Kyrklund on ollut Suomessa niin, että haastattelu Suomen 'peruskanavalle' on ollut mahdollista? Näemmä niinkin kaukana menneisyydessä kuin v. 1990, 26 vuotta sitten.
Haastattelu alkaa juontajan kysymykseltä, onko rodulla tai sukupuolella väliä? Mitä nyt tässä on tullut katsottua kilpailuja, on päässyt toteamaan, että sillä tosiaan on väliä. Ei pelkästään ratsastettavuuden tai hevosen ominaisten liikkeiden vuoksi, vaan on täysin tuomarikohtaista, mistä rodusta nyt sattuu pitämään. Usean tuomarin mieleen on Suomen oma hevosrotu suomenhevonen. Mikäli on mahdollisuus päästä seuraamaan vaikka 1-tason (entisen seuratason) kilpailuja, huomaa suuren prosentuaalisen eron yksilöiden välillä. Niin se vain on, että keskiverto suomenhevonen pärjää kilpailuissa paremmin, mitä keskiverto puoliverinen.
Tiedä häntä mistä syy siihen johtuu. Onko kyse vain oman rodun suosimisesta vaiko siitä, että laadukkaita suomenhevosia on suomenhevosten kokonaismäärää katsoen vain pieni osa. Suurin osa suomenhevosista nimittäin juoksee raviradoilla, hyvällä tai huonolla menestyksellä.
Tokihan, kuten Kyra videolla mainitsee, on niitä, jotka peruskouluttavat ravurin ratsuksi. Nämä ovat niitä, ketkä eivät kauraansa ravikilpailuissa tienanneet. Tällainen tapaus voi olla aivan yleinen näky sekä este- että kouluradoilla ja näyttänyt hyvän potentiaalisuutensa lajia kohtaan. Mutta ex-ravuri ja vieläpä lämminverinen? Sellaista duoa ei usein yli seuratason näe, ainakaan koulukilpailuissa.
Onko sukupuolella väliä? On. Ruunat ovat yleensä käsiteltävyydeltään kaikkein parhaimpia. Toki poikkeuksiakin löytyy, mutta noin pääasiassa. Tammojen ongelmana ovat kiimat ja joillakin tapauksilla tämä todella vaikuttaa kilpailukauteen ja pahimmillaan sekoittaa sitä. Työssäoppimisjaksollani tallin omistaja sanoi, että mikäli tamman kanssa tulee toimeen, on se eduksi, sillä kaikki eivät tule ja siksi pitävätkin ruunien ratsastuksesta. Mutta jos tamman luottamuksen saa, se tekee mitä tahansa ratsastajansa eteen.
Oreihin taasen vaikuttaa kaikkien hevosten lähellä olo, ei pelkästään tammoista johtuen. Toki en minä sitä, poikkeuksia löytyy myös tältä saralta.
Itselläni on koulun ulkopuolella tällä hetkellä ratsastettavana 6-vuotiaaksi kääntyvä PRE-tamma. PRE-hevosten prosentteja kouluradoilla vähentää liikapyrkimys ylös. Ne on kuitenkin jalostettu menemään korkeassa muodossa tullen kevyeksi kädelle ja liikkeen suuntautuessa mahdollisimman hyvin ylämäkeen. Suomessa halutaan kuitenkin nähdä, että hevonen ns. itse pyrkii eteenpäin kantaen ratsastajaansa. Tämä heikentää PRE-rodun pärjäämistä ja osalla jopa on ennakkoluuloja rotua kohtaan, vaikka sitäkin voisi nimittää puoliveriroduksi (suurin osa rodusta jalostettu käyttämällä lämminveriratsuja).
Haastattelun edetessä Kyra sanoo jotain, joka ainakin jäi omaan mieleeni. Hän huomauttaa, että ratsastusta voisi verrata luisteluun; on ihan sama valitseeko lajikseen sitten jääkiekon, taitoluisten jne. pitää kuitenkin osata luistella. Eli ratsastuksen kielessä tämä on juuri sitä, minkä minäkin olen vasta oikeastaan tänä vuonna alkanut havainnollistamaan: jotta voi valita lajinsa (esteet, koulu, kenttä), pitää pohjana kuitenkin omata hyvä perusratsastustaito. Kun katson esimerkiksi estekisoja, joissa nuoret ratsastavat pitkälle koulutetuilla hevosillaan, huomaa kuinka pitkälle tässä lajissa rohkea ja tasokas hevonen voi ratsastajansa auttaa. Unohtuu se perusratsastuksen taito, ei sen koommin ajatella miksi tekee ratsastaessa jotain ja miten se vaikuttaa hevoseen, onko se hyvää vai huonoa? Ennen kun hyppäsin enemmän, riitti sileällä se, että hevonen kulki kaula kaarella - samaa muotiliikettä näkee ihan nykyäänkin estekisoissa. Verryttelyssä hevonen kulkee ehkä pää ryntäissä, mutta selän oikeasta käytöstä ei ole tietoakaan. Sitten ihmetellään, miksi hevonen on kipeä. Olenkin kuullut eräältä tuttavaltani sanottavan, että olisi molempien etu, jos sekä este- että kouluratsastaja tekisivät yhteistyötä saman hevosen kanssa.
Haastattelussa puhutaan myös siitä, kuinka hevonen vaahtoaa suustaan. Tämä tosiaan on merkki siitä, että hevonen on ratsastettu läpi, kulkee kuolaintuella herkkänä ja on rentona kädelle. Vaahtoa/kuolaa tulisi ratsastaessa erittyä, jotta kuolain olisi mukavampi hevosen suussa, varsinkin siirryttäessä vaativimpiin luokkiin, joissa käytetään kankisuitsitusta, jossa on kaksi kuolainta hevosen suussa, kankikuolain ja bridong. Yleensä mikäli hevonen ei vaahtoa suustaan, se liikkuu joko kättä vasten tai pohkeen edessä. Vaikka kaula näyttäisi kuinka hyvältä tahansa, ratsastaja tuntee selkään, kuinka liikkeiden laatu heikkenee, kun selkä laskee ja niskaa nousee, eikä takapää työnnä rehellisesti alle.
" Ei ole monta lajia, jossa Ladasta saa tehtyä Mersun. " Vaikka video on julkaistu liki 30 vuotta sitten, on se täyttä asiaa. Ratsastus on maailman listojen kärjessä, kun puhutaan rahallisimmista harrastuksista. Hevosista jalostetaan koko ajan enemmän urheiluhevostyyppisiä, ja näitä nähdään jo ihan amatööriratsastajilla. Niistä on jalostettu harrastuskumppaneita, jotka sopivat aloittavammankin harrastajan käteen. Hyvään hevoseen kannattaa panostaa, varsinkin jos taloudellinen laita sen sallii. Hyvällä hevosella pääsee pitkälle ja se antaa paljon. Tämä näkemys on kuitenkin osittain vääristynyt. Ratsastajan taitojen kehittyessä mietitään yleensä tasokkaamman hevosen hankintaa, mutta toisaalta, ratsastustaidon karttuessa, hevosen yleinen ratsastettavuuskin paranee ja samalla ratsastaja voikin viedä hevosensa tasoa eteenpäin. Eikä niinpäin, että todetaan hevosen kapasiteetin loppuvan kesken - mikäli ratsastaja ei pysty tukemaan hevosen taitoja, ylläpitää niitä tai viedä eteenpäin, onko uuden ja tasokkaamman hevosen osto ratkaisu?

Linkki uutisartikkeliin ja videoon: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/07/23/kyra-kyrklund-ja-matador