Hiljennä ja hengitä!

Tässä me sitten hengitellään

Tiesitkö, että ihminen hengittää keskimäärin lepotilassa 12-16 kertaa minuutissa? En kyllä minäkään, piti erikseen guuglesta katsoa. Kersana ei tarvinnut mitään guuglettaa, kaikkea pystyi kokeilemaan. Ensin sitä kokeilee hengittää hitaasti, melkein niin ettei nostrillit liiku yhtään ja sitten haukkoa ilmaan tiuhaan ja useasti kuin oma henki olisi siitä kiinni. Mutta eihän sitä silloin vaahtosammuttimen kokoisena mukulana tajunnut, että nopeasti hengittäessä alkaa oma keho tietyllä tapaa lamaantumaan. Nimittäin, kun soluhengitys alkaa tapahtumaan vilkkaammin, tajuaa meidän elimistö alkaa sammuttamaan osaa ei niin tarpeellisista toiminnoista. Vähän niin kuin säästäen voimaa hengittelyyn. Koska niin kauan kun happi kiertää, we are stayin' alive!
Hevoset hengittävät noin 10-12 kertaa minuutissa. Lepotilassa. Ja jos oma rakas Pullura hengittää hiukka tiheämmin, ollaan sitä kääntämässä jo koko tallia syyn löytämiseksi ja repimässä omia hiuksia, kun ei mitään järkevää syytä siihen löydetä. Älkää ihmiset niitä hiuksia päästä repikö, kyllä se kaljuuntuminen sieltä ajallaan itsekseenkin tulee, ei sitä prosessia tarvitse aikaistaa. Nimimerkillä kokemusta on.
Syitä Pulluran tahottoman tiheälle hengitykselle voi olla monia. Ehkä se on pannut koipipalaa toisen eteen tarhassa ja leikkinyt villihefosta. Tai ehkä se on kokeillut sähköaidan toimivuutta ja kalaissut hampaansa siihen ja nyt sydän tykyttää ja happi loppuu. Ehkäpä se on kuitenkin viiden loimensa kanssa vähän lämpöisissään näissä nollakeleissä. Tai sitten se on vain, kun on elämän innoltaan ehtinyt, mennyt pyörimään tarhaan, pukittamaan ja pieraisemaan. Ja tämä sitten monesta varmaan onkin jo selvät ähkyn ensipiirteet. Ei muuta kuin kuoppaa sitten kaivamaan. Mutta kyllä nyt vähemmästäkin se ähky ja mahahaava ja ties mikä suolitukos sille eläimelle tulee, kun omistaja haluaa kääriä pounin pumpuliin ja stressaa koko aika lähettyvillä unohtaen itsekin joskus siinä lomassa vähän hengähtää.

Hengitys on keskeinen osa ratsastusta. Eihän sitä tule ajatelleeksi, kun se niin luonnollisesti tuppaa tapahtumaan, jos sille ei sen suurempaa ajatusta uhraa. Mutta hengityksen oikeanlainen käyttö voi toimia ratsastajalle tärkeänä työvälineenä, oli sitten kyseessä harrastelija tai alan ammattilainen. Jopa hevonen reagoi ratsastajan hengittämiseen, joko positiivisella tuloksella tai ei halutulla tavalla.
Olen ollut onnekas siinä mielessä, että olen päässyt kokemaan hevosalaa monelta eri näkökulmalta ja monella eri taholla. Olen päässyt ratsastuksen lisäksi myös raapaisemaan ravipuolen pintaa ja saanut olla osallisena näyttelytoiminnassa sekä järjestäjänä että sitten kehän puolella ihan esittämässä. Ja voin sanoa, että mitä enemmän saa omaan osaamiseensa monipuolisuutta ja useita eri näkökulmia, auttavat vertailukuvat myös havainnollistamaan paremmin myös omaa toimintaa. Pohja omalle tyylille alkaa niin sanotusti rakentumaan. Kuten sanonta kuuluu, kaikki tiet vievät Roomaan (vaikka kulkuväline olisikin eri: auto, pyörä tai omat jalat). Sama pätee ratsastukseen. Kun käsitys omasta tavasta toteuttaa ja ajatella asioita rakentuu, lopputulos on sama vaikka kulkuväline olisi eri (kärryt tai satula, hevonen tai poni).

Opittuja viisauksia toisesta lajista voi siis käyttää myös avaintekijänä toiseen. Esimerkiksi olen kuullut sellaisen vinkin, että näyttäessäni hevosta (siis maastakäsin, esim. rotunäyttelyt -> pakko selventää, sillä joku kaaliaivo ei nyt kuitenkaan tätä lausetta tajunnut) kannattaa minun venyttää askeltani pidemmäksi. Hevosella on nähkääs sellainen kiva tapa kuin pyrkiä seuraamaan johtajaansa. Myös sitten ihan siinä käytännössä. Jos näyttäjä pidentää askeliaan, myös poni/hevonen pyrkii siihen. Jos taas kiirehdit lapsiaskelia poniinin rinnalla, voin sanoa, että niin sekin alkaa tekemään. Voipi myös siirtyä raviin. Voi myös alkaa peitsaamaan. Guugleta, jos et tiedä, mitä peitsaaminen on. Niin minäkin teen, Google on hyvä ystäväni jo monen vuoden takaa.
Miksi siis nyt mainitsin tuosta näyttämisestä, vaikka puhunkin hengittämisestä. Sitä on helppo käyttää vertauskuvana, sillä voit ajatella samaa hengityksessä. Kun hengität syvään sisään ja ulos niin kuin näyttämisessä pidentäisit askelta, etkä jännittyneesti tiuhaan ja helvatun nopeaan, myös hevonen alkaa kulkemaan letkeämmin ja rentoutuu. Kun jännitymme ja kylmä hiki kohoaa käsiimme, emme tajua sitä, kuinka alamme hengittämään enemmän pinnallisesti. Se tapahtuu ihan luonnostaan. Tällöin myös sydän alkaa lyömään nopeammin. Vapaasukeltajatkin ovat hokaisseet sen, että sydämen lyöntitiheyttä voi hidastaa oikenlaisella hengittämisen hallitsemisella. Siksi myös huippu-urheilijoiden hengitystiheys ja sydämen syke ovat keskiarvoltaan hitaammat kuin tavallisella pulliaisella.

Hengitystä voi silti käyttää muuhunkin kuin vain rentoutumisyrityksiin. Itse käytän paljon hengitystä toimiessani hevosen kanssa, sekä maastakäsin että selässä keikkuessani. Aloittaessani työskentelyn uuden hevosen kanssa haluan, että se oppii jo maastakäsin uloshengityksen tarkoittavan samaa kuin hidastus tai seis. Tämä on erinomainen tapa opettaa lapsihevosia malttamaan. Ypäjällä ratsukoulutukseen ovat nyt tulleet enemmän ja vähemmän rohkeat 3-vuotiaat lapsukaiset. Oman 'vastuuvarsani' kanssa olen käyttänyt jo hengittämistä. Ja koska teen sen todella selkeästi ääneen, olen saanut myös jonkun verran kummastelevia katseita. Johtuuko se vain siitä, että hengästyn nopeasti? Ei johdu, vaikka kuntoni ei nyt kilpajuoksijan tasoa olekaan.
Haluan, että lapsihevonen oppii jo maastakäsin ymmärtämään, mitä uloshengityksellä tarkoitan. Se on sitten selästäkäsin mukavampaa. Käytän hengittämistä myös paljon kokeneempienkin hevosten kanssa.
Samalla kun ratsastaja hengittää ulos, istunta tiivistyy. Ja istunnan tiivistäminen siirtymisissä on sitten se, mitä toitotetaan ratsikoulu ajoista lähtien. Kun haluan hevosen tulevan takaisin, hengitän ulos ja teen sen ihan ääneen. Hevonen nimittäin siitä fiksu elukka, että se oppii myös nopsakkaan yhdistämään äänen pian tapahtuvaan asiaan. Tämä auttaa sitten tositilanteessa, esimerkiksi sitten siellä kouluradoilla tuomarien nenien alla. Siellä kun ei enää katsota läpi sormien, jos käyttää kokoamisessa tai pysähdyksessä pelkkää ohjaa. Siitä tulloo vain vetokilpailu, jonka hepo voittaa. Nimimerkillä kokeillut ja kokenut. Mutta kun radalla alan ajattelemaan uloshengitystä, aistii hevonen ruumiinkielestäni että "jaa, tämä on taas tätä!" ja jo pelkkä ajatus uloshengityksestä auttaa ratsastajaa istumaan paremmin hevosen ympäri. Kilpailutilanteessa en siis puuskuta kuin mikäkin rapakuntoinen. Kilpailutilanteessa selviydyn siis (toivottavasti) pienemmillä avuilla, enkä luo hevoseen niin paljon 'painetta'. Toki pysähtymiseen tarvitaan muutakin kuin pelkkä uloshengittely, kun joku kerran varmasti nyt kokeilee tätä käytännössä ja menee kirjoittelemaan hötö.nettiin kun koni meni ravissa ympäri ja ympäri kenttää, kun ei totellut sitä uloshengitystä! Kuten kirjotin, oikein käytettynä se toimii oivallisena työvälineenä. Ratsastus on niin monimutkainen laji, ettei yhdestäkään siirtymisestä selvitä vain yhden avun turvin. Voi kun elämä olisi helpompaa, jos asia olisi niin.

Kilpailukausikin tuli tuossa keskiviikkona avattua. 6-vuotiaan, viimevuoden remonttihevoseni, Ypäjä Iineksen kanssa tuli startattua tamman elämän toiset kisat Helppo B:3 -luokassa prosentein 62,045%. Pöytäkirjassa oli muutamia seiskojakin, josta olin todellakin positiivisesti yllättynyt! Tulos oikeutti kolmanteen sijaan, joten hän sai kiitokseksi kolme namia, yhden jokaista sijaa kohden. Olisi se ollut surku, jos olisi tullut luokkavoitto. Sitten olisi vain tullut yksi nami.

Ypäjä Iines

Uusi vuosi, samat probleemat

Siis KUKA käyttää vielä PINKKEJÄ ratsastushousuja?

I do, I do!

Uusi vuosi alkoi ja sitä mukaa myös rahanmeno. Tuhansia euroja paukutettiin taivaalle hetkellisen väriloiston toivossa, joka on niinkin pitkä kestoltaan kuin pari sekuntia per pauke. Ja sitä perkelettä jatketaankin sitten ilta kuudesta seuraavan aamun pikku tunneille asti.
Uusi vuosi tuo aina mukanaan uudet lupaukset. Normaaleilla ihmisillä se yleensä on vastaavaa kuin "lopetan tupakan polton" tai "panostan työhön/opiskeluun", ehkä jopa "säästän rahaa" kuuluu joidenkin ihmisten lupauslistalle. Hevosihmiset, me emme voi lukea itseämme normaaleiksi, ei kukaan täyspäinen ihminen herää kuudelta aamulla luimivia kopukoita ruokkimaan minimipalkalla tai hanki sellaista rahareiäksi - onhan niitä fiksumpiakin tapoja rahansa (ja samalla näppinsä) polttaa. Mutta meillä hevosihmisillä on vain yksi uuden vuoden lupaus: "tänä vuonna tuhlaan rahojani ENEMMÄN kuin edeltävänä". Sehän on siis jokaisen lupauksen takana, vaikka sen sanoisi ääneen eri tavalla. "Ostan hevoselleni uuden, sopivan satulan", mitä se on jos ei rahan tuhlaamista? "Vien sen uuteen talliin, jossa LAADUKAS, pölytön, sokeriton, terveellinen, vihreä, vähäkortinen, ei-lihottava sporttihevosheinä ja maksan siitä ilosta mieluusti 100e enemmän". Tai sitten "tänä vuonna hommaan sävy sävyyn menevät varusteet, niiden aluset, kiillottajat (ja hevosenhoitajan) hevoselleni - ja itselleni, olenhan sen ansainnut viime vuoden jälkeen".
Me ihmiset olemme siitä hauskoja otuksia, että keksimme aina syyn kuluttaa rahaa. Hevosihmiset tekevät tästä huvista vain kaksi kertaa hauskempaa, koska jokainen hevostelija lukee itsensä kahdeksi eri persoonaksi - toinen kulkee kahdella, toinen neljällä jalalla.

Ja koska olemme puhdassydämisiä, ilmoitamme tekevämme kaiken vain koska hevonen kertoi tarvitsevansa. Huom. joidenkin hevoset osaavat myös puhua, omalla kohdalla ei vielä ole tätä sattunut, vaikka puhunkin molempien edestä. Me emme vain kerro, että hevonen tarvitsee jotain uutta, me ilmoitamme. Se tekee hankinnasta tai ostoksesta jotenkin enemmän okei, koska on hyvä syy ostaa. Voisimme mekin joskus olla rehellisiä.
Ojentaessamme uutta, ei vielä hevoselta haisevaa huopaa blingbling-reunoineen ja liukuestogeeleineen myyjälle, sanoisimme: "Ostan tämän koska se on HIENO!" sen sijaan että selitämme vakava ilme kasvoillamme kuinka 'hevosen lihaksisto on muuttunut ja satula liukuu'. Joissain tapauksissa tämä on totta, mutta come on! Ei sen harrastehevosen lihaksisto sormia napauttamalla muutu ellei itse ole oppinut ratsastamaan toisin. Ja satulan liukumista kannattaa miettiä, onko vika satulan alla vai päällä. Ei kukaan osaa ratsastaa syntyessään, siksi sitä opetellaan, jatkuvasti.
Rakas ystäväni opasti minua kerran, hän sanoi, että ratsastaa ennemmin jalalla kuin kädellä. Jaloilla ISTUTAAN.. minä kun aina luulin että jaloilla seistään. Pointtina nyt kuitenkin on se, että ei se jalan puristaminen estä satulassa pomppimista. Antaa pomputtaa vaan niin kauan, että osaa istua. Siksi me oppisimme lapsenakin kävelemään, koska kontatessa oltiin aina muiden jaloissa potkupallona. Se on elämää se. Ja se ei tee sinusta parempaa ihmistä, jos et käytä ratsastaessa ohjaa, eikä kyllä parempaa ratsastajaakaan. Ohjan pitäisi mukautua muutoksiin, joita hevonen tarjoaa, koota ja korjata istunnan avulla. Mutta jätetään se sahaaminen kuitenkin metsureille.

Tervetuloa Siperiaan, täällä lämmitetään kuolaimia

Yksi suurimmista hullutuksista on loimitus. Kuitenkin tunnistan tästä piirteestä niin vahvasti itseni, että nostan käteni ilmaan. Olen kuitenkin oppinut hillitsemään itseäni tämän suhteen. En siis laita enää hevoselle ratsastuksen jälkeen hikiloimea (high neck), sen päälle fleeceloimea (normal neck-ei fullneck) ja vielä sen päälle fleeceloimen (fullneck-fullneck) ellei ole ihan pakko, mitä harvoin on.
On myös niitä, jotka perustelevat tätä ylenpalttista loimitusta sillä, että hevonen kärsii, sille tulee kylmä. Mutta kun se kärsii siitäkin, jos sillä on kuuma. Vaikka kuinka klippaisimme sydän printtejä hevosen takapuoleen, hevonen ei koskaan ole turkiton. Loimitus on hyvästä, varsinkin vuoden ympäri treenissä olevilla hevosilla, mutta rajansa kaikella. Emme me kuitenkaan missään Siperiassa elä, vaikka nyt alkaakin siltä tuntua.
Joten seuraavaksi, kun nokkasi tunget sinne hevosliikkeeseen, mieti vielä sitä satulaa. Meillä keskiverto tallaajilla ei kuitenkaan ihan heti kukkaron nyörit avaudu ostamaan sitä täydellistä satulaa, joten mukaan tulee joku ihan yhtä epäsopiva. Tai ehkä se on muutaman geelin ja karvaromaanin jälkeen parempi kuin edeltäjänsä, mutta jälleen menee rahaa kankkulan kaivoon pehmusteita ja kovikkeita ostaessa. Onhan sillä edellisellä satulalla näin pitkälle tultu, mietitään sitä uutta satulaa sitten uuden hevosen kohdalla. Ja tarvitaanhan niitä huopia ja sävy sävyyn sopivia varusteita aina, mutta yleensä niitä himoitsevilla on jo kasapäin edustuskamaa jos johonkin lähtöön. Lännenratsastus satulakin löytyy jos sitä sattuisi joskus kokeilemaan ja ihme riimunnaru härpäkkeet hevosen kesyttämiseen, joita Kari Vepsä ja muut Monte Carlot käyttävät (join up).

Ja ymmärrän kyllä huolen, jos hevosella maha löysällä, stressaisin itse nämä vähäisetkin hiukseni pois päästä, jos Cinza vetäisi ihan vesiripulille. Mutta ihmiset hyvät, ei se suoliston toiminnan muutos ja ravintoaineiden puutos aina siitä heinästä johdu, jos siihen ei mitään myrkkyä ole yhtäkkiä tuikattu. Jos samalla heinällä ollaan eletty tähänkin asti, niin turhaan seistään lohduttoman näköisenä voivotellen, peukalot keskellä kämmentä ja naama nurin päin (eikö vanhemmat koskaan kertoneet, että jos tarpeeksi kauan naamaa vääntää tai tuulen suunta muuttuu, se voi jäädä vinoon!). Keskitytään siis hymyilemään niin, että posket tulevat kipeiksi eikä toohoteta niin paljon. Kyllä se päivä vaihtuu toiseen ilman sitäkin. Oletko sattumoisin kuullut sitä, että stressi on tarttuvaa, vähän niin kuin sikaflunssat? Hevonen on niin orjentoitunut päivärutiinin kannattaja, että kaikki ylimääräinen söheltäminen, joka rutiinia sotkee on automaattisesti out of control. Aina syy ei ole siis pölyävässä heinässä, jossa on vähän sokeria.
Joskus syyn löytämiseksi ei tarvitse mennä omaa napaa pidemmälle. Rauhoittukaa ihmiset.

Espanjalaisen kanssa espanjalaisittain

Cinzan kanssa olemme kurinalaisesti (lue: omaksi iloksemme vähän taituroineet sitä sun tätä) treenanneet (lue: en osaa enää muuta tehdä, olen kokeillut sunday kävelyä, itku siinä meinaa tulla) ja tamma on osoittanut taas jälleen oppivaisuutensa (lue: ihan itse jotain kevätjuhla liikkeitä oppinut) ja miellyttämishalunsa (lue: silloin kun huvittaa). Cinza on nimittäin oppinut miten heittää etukoipia ylös käynnin tahdista eli ESPANJALAISTA KÄYNTIÄ hän nyt vetää perkule! Nyt sormet ristissä ja muutamat aamenet heittäen toivotaan, että sama ojentajaliike siirtyy raviin. Siinähän alkaisi tulemaan jo paffien makua (passage). Piffejä reenaillaan, mutta ei vielä olla sisäistetty (piaffe). Kumpikaan. Molemmat vetää kysymysmerkkinä. Taivutaan jopa samanlaiseen sykkyrään kuin kysymysmerkin mutka.

Vähän epsanjalaista käyntiä

Yleensä tälle rodulle on ominaista, että väistön idea syttyy nopeasti, kun sitä alkaa harjoittelemaan. Se, miten toteutus tapahtuu, on kuitenkin asia erikseen. Koska PRE-hevosilla, kuten muillakin barokkiroduilla, on jokseenkin selkäytimessä klassinen kouluratsastus, tapahtuu joidenkin asioiden oppiminen suhteellisen nopsakasti. Mutta toisia saa taas harjoittelemalla harjoitella, kun taas siihen käyttötarkoitukseen jalostetut puoliveriset tekevät sen leikiten.
Esimerkiksi laukanvaihdot. Jos puhutaan tasokkaista koulupuolen liitokavioista, vaihtavat ne laukkaa jo ratsastajan painon siirrosta. Se on kuin ohjelmoitu puoliverirotujen päähän. Voisi siis jopa sanoa, että nämä ratsuhevoset pyrkivät ennemmin vaihtamaan laukan myötälaukaksi kuin pitämään vastalaukkana, kun ne ovat sen oppineet. Varsinkin suuntaa vaihtaessa. Oletko ikinä miettinyt miksi ratsastuskouluissa laukannostoa aletaan opettelemaan kulmasta?

Että olen ylpeä tammasta

Kulma auttaa ratsastajaa havainnollistamaan paremmin sisäetujalan liikkeen. Tämän vuoksi ratsastuskouluissa usein opastetaan nostamaan laukka kulmassa, jotta ratsastajat havainnollistaisivat oikean hetken, jotta saadaan myötälaukka nostettua. Tämä myös hieman auttaa hevosta taipumaan kulman suuntaisesti. Mutta kulman ratsastusta voi hyödyntää myös ihan perusratsastuksessa. Monien ratsukoiden ongelmaksi koituukin kouluradoilla oikeiden teiden ratsastus ja siitä sakotetaan sen mukaisesti. Siihen ei kuulu vain pisteestä pisteeseen ratsastus vaan myös se, miten ratsastaja valmistelee hevosta kulmaan tulossa. Itse ajattelen ennen kulmaan tuloa, että lisään aavistuksen hevosen kokoamisastetta, jotta hevonen ei pääse 'juoksemaan' kulman läpi. Istun enemmän hevosen ympäri, pyydän sitä tulemaan aavistuksen enemmän ylös ohjan ja pohkeen väliin. Tosin välillä takajalkojen alle polkeminen voi jäädä vajaaksi ja askellajin laatu heiketä, mutta tässä tilanteessa tulee askellaji esittää puutteista huolimatta mahdollisimman hyvin. Kulman ratsastus antaa myös minulle mahdollisuuden korjata hevosta tarpeen vaatiessa suuntaan tai toiseen. Se on kuin valttikortti, jota käytän, jos minulla on tunne, että pakka leviää käsiin.
Pohjeavun anto ei aina tarkoita eteenpäin suuntautuvaa apua. Sitä on hyvä myös käyttää kulmassa; asettaa sisäohjalla aavistuksen ylös, jotta saadaan hevosen nenäpii asettumaan aavistuksen kohti sisäohjaa ja samalla sisäpohkeella ratsastaa takapäätä asettumaan uralta pois päin. Muutama askel ennen kulmaa voikin ajatella avotaivutusta. Sitä ei varsinaisesti tarvitse suorittaa, mutta se antaa ratsastajalle mielikuvan siitä, kuinka hevosen tulisi olla kulmassa taipuneena.

"Kuva on huomattavasti edustavampi,

kun sun naama on sensuroitu pois." -C

Mutta palaten siihen, miksi puoliveriset mielellään vaihtavat laukkaa myötälaukaksi. Ensinnäkin, hevonen tarvitsee hyvän tasapainon vastalaukkaohjelman suorittamiseen, luonnollisesti on hevoselle helpompaa suorittaa laukkaa, jota sisäetujalka johtaa. Puoliverisiä on jalostettu enemmän ja enemmän siihen suuntaan, että ne myös kulkevat eteenpäin, ei siis kovaa ja korkealta, vaan lähinnä tarkoitan oikeanlaista eteenpäin pyrkivyyttä. Tämä voi helposti tosin johtaa tilanteeseen, että hevonen valahtaa etupainoiseksi. Kun hevonen on etupainoinen, se alkaa tahdittamaan itseään (tasapainoittamaan) sillä, että se menee eteenpäin ennemmin kuin tulisi takaisin kohti ratsastajaa. Etupainoinen, valtavaa laukkaa etenevä hevonen varmasti vaihtaa myötälaukkaan. Sen lisäksi, että se siis auttaa itseään, korjaa se myös ratsastajan virheitä.
Useinhan näkee, kuinka ratsastaja laukkaa vaihtaessaan ei ratsasta hevosta takaisin, vaan yksinkertaisesti yrittää vain vaihtaa laukkaa ja huomaamattaan nojaa eteen, irrottautuu satulasta ja kannustaakin eteenpäin. Myönnän, itsekin syyllistyn aika ajoittain samaan. Mutta voin kertoa, oikotietä onneen ei ole, sama pätee ratsastukseen. Siinä missä me kiirehdimme hevosen edelle, kostautuu se kyllä myöhemmin. Ja se ei ole hevosen vika, jos ratsastaja ei osaa pyytää. Se on meidän ongelmamme.

Siinä missä puoliveriset on automatisoitu pyrkimään eteen, ovat barokkirodut ylös. Tämän vuoksi on niille helpompaa opetella väistämään ratsastajan pohjetta, koska ne ovat jo niin pohkeen edessä. Mutta väistöliikkeen ei tulisi suuntautua vain sivulle vaan myös eteen. Ja siinä se opettelemisen sala piileekin. Sama pätee, kun tasoastetta nostetaan ja ratsastukseen otetaan myös käännösharjoitukset. Hevoset voivat muutaman kerran olla suurena kysymysmerkkinä, kun esimerkiksi takaosakäännöstä opetellessa tulisi etu- ja takajalkojen kävellä eteenpäin, ei kuitenkaan liian laajalle alalle muttei myöskään niin, että liike jää vain väistönomaiseksi samalla kun hevonen 'väistää pohjetta itsensä ympäri'.
Tämän vuoksi myös espanjalainen käynti elää PRE-hevosten ja muiden barokkien selkäytimessä. Koska kokoamisaste on niillä enemmän ylöspäin suuntautuva, ei ylös tuleminen etujaloilla tuota ongelmaa, jos kokoamisaste on oikea. Mikäli kuitenkin mielimme pärjätä kilpailuissa, tulee meidän saada ratsastettua hevoset pois tästä kuplasta ja saada ne pyrkimään pohkeesta kohti ohjaa, eteenpäin. Barokkiroduilla voi nähdä usein kuinka etujalat kauhovat kilometri kaupalla, mutta takaosa ei yksinkertaisesti tule mukaan liikkeeseen, vaan laahaa perässä ja tämä on juuri se, mikä antaa tälle rodulle vaikutelman varsinkin ravissa, että askel on lyhyt ja ponneton. Siksi kannustankin kaikkia, oli sitten oma hevonen barokkirotuinen tai ei, käyttämään hyväksi eteen-alas ratsastusta. Sillä jos muoto on lyhyt ja korkea, selkä on alhaalla ja etujalat ponnistavat ylös, takaosa ei pääse alle. Ja samaa näkee kyllä ihan niillä puoliverisilläkin. Jotenkin perusmuodon käsitys on niin vääristynyt, että hevonen vain ratsastetaan ylemmäs ja ylemmäs. Sitten ihmetellään, miksi kouluarvosteluissa lukee 'askellaji voimaton'. Herätkää hyvät ihmiset, ei sen pään siellä ryntäissä kuulu olla!

PRE-hevoset ja muut barokkirodut ovat kuitenkin todella miellyttämishaluisia ja oppivaisia, että jos ratsastaja vain jaksaa harjoitella toistojen ja lisätoistojen kautta, ennemmin tai myöhemmin hevonen kyllä ymmärtää, mihin suuntaan sen toivot menevän, aivan kuten jokainen hevonen. Vähän sama kuin vaihteellista autoa ajaessa, kyllä sekin kulkee, jos muistatte vaihteita vaihtaa ja yhtä kovaa pääsee kuin automaattivaihteisella.
Minusta oli hienoa nähdä lusitanoja Rion olympialaisissa. Nämä rodut eivät ole kirjattu vain klassiseen kouluratsastukseen, vaan rotu on tehnyt huimia harppauksia eteenpäin viimeisen kymmenen vuoden aikana. On hienoa nähdä niitä kansainvälisellä tasolla ja se toivottavasti antaa myös tuulta siipien alle barokkirotujen kanssa työskenteleville. Meillä on aivan yhtä suuri mahdollisuus pärjätä kuin kaikilla muillakin. Sillä loppupeleissä kaikki lähtee meistä itsestämme.
Jotkut luultavasti yrittävät kytkeä espanjalaisista hevosistaan niille tyypillistä käyntiä pois, koska se on koulukilpailuissa automaattisesti 3 ja teksti 'ei kävele' tai 'liikettä ei suoritettu'. Silloin numero on kyllä 0. Minä en halua sitä pois kytkeä, nyt kun Cinza sen on oppinut. Koska silloin, kun tunnen Cinzan ojentavan etusiaan, se on yleensä niin hyvin kropastaan läpi, että se liikkeen kykenee suorittamaan. Jos Cinza ei käyntiä kootessa sitä ala tekemään, tiedän, etten välttämättä ole saanut Cinzaa ratsastettua vielä täysin avuille ja läpi.

Olen kuullut monien suusta kuinka he käyvät huipputason valmentajilla ja saavat oikeuden vielä kutsua heitä 'valmentajikseen'. Se on jotenkin osan mielestä todella siistiä. Kun minulta on kysytty, kuka on ollut paras opettajani, olen vastannut siihen, että 'hevonen'. Nyt kuitenkin tahtoisin muuttaa vastaustani. Sanoisin, että paras opettajani, on ollut Cinza. Tämä hevonen on täysin peilikuva omasta ratsastuksesta, koska olen ollut niin onnekas ja saanut olla mukana ns. rakentamassa hevosta. Tämän lisäksi näen tammassa itseni - tai sitten asia on toisin päin. Ehkä Cinza elää jollain tapaa minussa? Koska se tunne, kun nousen sen hevosen selkään, on tunne kuin olisin kotona. Jos olen huonolla tuulella, myös Cinza on. Jos olen hyvällä, voi Cinzakin hyvässä lykyssä olla. Cinza on antanut minulle vähintään yhtä paljon, kuin minä olen saanut antaa sille.
Cinza ei ole kehittänyt minua pelkästään ratsastajana - vaan myös ihmisenä.

Ratsastajan tärkein työväline on pääkoppa

Ypäjän Hevosopistolla on pitänyt kiirettä. Normaalisti 3 vuotta yhteensä kestävä peruskoulutus hevosenhoitajaksi ja suuntautumislinjan koulutus tiivistettiin meidän osaltamme 2,5 vuoteen. Eikä siinä mitään, kyllähän nuo puolen vuoden teoriaosuudet helposti pariin kuukauteen saa ängettyä, mutta että kahteen-kolmeen viikkoon! Oma osuuteni saatiin kuin saatiinkin sutastua kuluneessa parissa viikossa ja todistus tungetaan käteeni ensiviikolla. Mutta ei minusta vielä eroon päästä, tammikuussa nimittäin auton keula osoittaa uudestaan kohti Ypäjää, kun opinnot ratsastuksenohjaajaksi alkavat.

Estehevonen ja esteratsastaja *tirsk*

Ypäjällä näkee jos jonkunmoista ratsastajaa, hevosharrastajaa ja kaikkea siltä väliltä, on Opiston alueella tai ei - niin siis tosiaan, Ypäjähän jatkuu vielä Opiston koulun rajojen ulkopuolelle, tietä kun jatkuu sekä eteen että taakse. Sanotaan, että kaikki tiet vievät Roomaan, Ypäjän kanssa on vähän sama juttu.
Monille 'Ypäjä' tarkoittaa Hevosopistoa. Koska asiahan on niin, että Ypäjässä on kaksi osaa: Opisto ja kylä. Jälkimmäinen sattuu vain unohtumaan. Jos puhut jollekin hevostuttavallesi, että Ypäjän kauppa ei ole sisältöltään kummoinen niin saat varmasti topakan vastauksen: "Ai Satula.com?! Laajempi valikoimahan sieltä penkkejä löytyy kuin mistään muualta!". Okei, ehkä vähän suurenneltua, mutta näin se menee. Ja sitten itse tarkoitit S-Marketia liikenneympyrän vieressä ja yrität siinä jotenkin asiaa korjata. Silmät laajenevat tässä vaiheessa vastapuolella lautasen kokoiseksi: "Ai että mikä että?".
On siis kaksi Ypäjä, Opisto ja kylä. Ja koska Opisto leimataan Ypäjäksi, on kylä vain kylä. Ehkä sille pitäisi keksiä uusi lähiönimi tai liittää osaksi Loimaata.
Mutta tosiaan palaten aiheeseen, Ypäjä on mitä parhain paikka keskustella saman ikäisten kanssa omista hevosnäkemyksistään. Ja ajattelutapojahan on yhtä paljon kuin ratsastajia, eli mitä nyt meitä sitten Suomessa onkaan, puoli miljoona hefosen käsittelijää? Ja kaikkein keskustelluin aihe lienee se, mikä on ratsastajan tärkein työväline. Sitä kuulee paljon, ei tarvitse nettiä pidemmälle mennä - enkä nyt tarkoitta hevostalli.nettiä, vaikka siellä toki hevosen kyvyt kyllä ohittavat Raamatun ihmeet. Jokainen kopukka loikkii vähintään sitä 130cm ja on ainakin kyvyiltään GP-liitokavioita. Se on kyllä mahtava uutinen Suomen tavoitteellisen kilpailemisen kannalta.
Ja jotenkin tämä hötönetti on osoittautunut monelle paikaksi ratsastuksen salojen opetteluun. Siellä kun on lajitavoreita, jotka kertovat omista kokemuksistaan. Monelle nämä kokemukset eivät kuitenkaan tavoita tietokoneen ruutua pidemmälle.
Mutta mikä on ratsastajan tärkein työväline? Joku varmaan hihkaisee, että ratsastustaito, sehän on kaiken A ja O. Mitä paremmin ratsastat, sitä paremmin hevonen allasi liikkuu. Toinen tarkentaisi, että pohje. Koska hevonen tulee ratsastaa pohkeesta ohjaa kohti. Kuinka moni on kuullut tämän lauseen - ja kuinka moni todella ymmärtää, mitä se tarkoittaa? Tämäkään ei ole niin yksiselitteinen termi. Ja faktahan on, että kaikkia hevosia ei voi ratsastaa samalla tavalla, osalle voit antaa täyden ohjasvapauden ja siinä ne kiikkuu kaula ylhäällä kuin Vermon ravisuoralle lähdössä sekki päässä.
On totta, että ratsastuksen apuvälineenä on oikea pohkeen ja alaruumiin käyttö tärkeää, sekä oikeanlaisen pohkeen ja ohjan välisen suhteen löytäminen. Että kun hevonen on rento ja kropastaan auki, takajalat polkevat alle kuin liikkeen starttaajana, hevonen pyrkii kohti kättä muttei sitä vasten ja tulee ohjaan ohjanpituuden säätelemällä tavalla - eli ennen kuin joku alkaa vetämään herneitä nenään viimeisestä lauseesta, niin tarkoitus lähinnä se, että kun hevonen on oikeasti avuilla, se vastaanottaa ohjaa sitä mukaa kuin sille annetaan, jopa kesken kilpailusuorituksen tulee olla sellainen fiilis, että ohjan voi antaa pidemmäksi ja hevonen pyrkii vapautta enemmän saadessaan eteen-alas.

Kouluratsastus ei ole vain takaosakäännöksen toistoa

- se on havainnollistamista mitä liikkeen erivaiheissa tapahtuu

Sitten on niitä, ketkä mieltävät ohjan käytön ratsastuksessa epäergonomiseksi ja hevosystävällisyyden vastaisena apuna. Ohjalla ei ole tarkoitus sahata päätä puolelta toiselle kuin jojoa, mutta ohjan hyväksikäyttö on ratsastuksessa hevosen liikkeen hienosäätöä. Vaikka pääpaino avuista tulisi jaloista, ei käsi voi vain lukittautua paikalle ja olla reagoimatta muutoksiin, jota hevoselta pyydät ja jota siinä tapahtuu. Jotkut pitävät saman ohjaspituuden läpiratsastuksen ja ajattelevat, etteivät vain repäisi suusta. Mutta ratsastaja tarvitsee ohjaa ratsastaessa. Ei se ole mikään väline oman tasapainon ylläpitämiseen ja tuen omalle keholle suusta hakemiseen, mutta ohja on osana sitä kokonaisuutta, jota hevonen sinulle tarjoaa. Osaava ratsastaja ymmärtää sen, että se mitä ohjaan tulee, on myös mittari itselle siitä, millaisessa tasapainossa ja miten hevonen itseään käyttää.
Muistan kuinka joskus hevospiireissä minua harmitti se, etten ole välttämättä harrastanut ratsastusta tai hevostelua ylipäätään niin paljoin kuin muut. Jotenkin sai sellaisen käsityksen, että kokemus mitataan vuosissa ja kyllähän se tuntuu vieläkin olevan se, millä ihmiset rehvastelevat toisilleen. Että vuodet kertovat kuinka paljon osaat ja mitä et. Onhan väitteessä perääkin, totta kai ammattitaito ja näkemys kasvavat vuosien harjoittelun myötä, mutta eivät vuodet kerro kuinka hyvä tai huono on. Emmekä me ole hyviä tai huonoja karkean kaavan mukaan, jokaisella ratsastajalla on osa-alueita, mitkä taitavat paremmin kuin toiset asiat ja se näkyy myös heikkouksien laidalla.
Mutta ratsastajan tärkein työväline ei ole hevonen (vaikkakin tärkeä ratsastuksen mahdollistamiseksi, ilmankin toki voi mennä), ei pohje, ei lihakset vaan oma pää. Se, miten ratsastat lähtee oikeasti päästäsi. Se, että olet ymmärtänyt miten ja miksi ja millä tavoin ratsastuksesi ja käsittelytapasi vaikuttavat hevoseen. Se ei tule vuosista, osa ei ymmärtäisi vaikka ratsastaisivat hamaan tulevaisuuteen saakka. Näkemys omasta ratsastustaidosta kehittyy mukanasi, mutta ei yksinään. Sitä tulee kehittää, sitä tulee haluta.

Myös hyppääminen vaatii päätä

- useat hevoset eivät yksinään estettä ylitä

Kuten olen aikaisemmin bloggauksessani kirjoittanut, kaikkea ei voi opettaa. Joskus ratsastusta ohjaavalla tulee ratsukon kohdalla hetki, ettei voi enää neuvoa, vaan enemmänkin kertoa omista tunnetiloistaan ja siitä millainen fiilis tulee, kun hevonen tekee työtä oikein. Sen huomaaminen ei lähde istunnasta, vaan asian havainnollistaminen omasta tunteesta.
Toissaviikolla Ypäjällä ratsastaessani oli maneesissa samaan aikaan valmennus ja ratsastaja kysyi, mistä tiedän milloin hevonen kävelee hyvin (kyseessä oli siis osaava ratsastaja, hyvin tarkoittaa rungostaan auki ja avuilla), niin valmentaja vastasi siihen 'Se pitää opetella tuntemaan'. Näinhän se menee. Ei auta, vaikka pihalla seisoisi oma tasokas hevonen, joka ohjat käteen ottaessa liikkuisi sievässä peräänannossa tai että käy viikottain huippuvalmentajan tunnilla, jos asioita ei sisäistä. Oppimia asioita ei ikinä voi siirtää, jos niitä ei osaa toteuttaa käytännössä. Sillä ei ole mitään tekemistä taidon kanssa, vaan siitä, että on ymmärtänyt asian. Jos pihassa seisoisi se tasokas mersu, joka osaisi piffit ja paffit ohjan liikkeen muutoksesta ja sarjavaihdot oman painon siirrosta, osaisitko pyytää näitä asioita tavalliselta hevoselta, vaikka oman kanssa se näyttäisi helpolta?
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ratsastan ennemmin huonoa hevosta hyvin kuin hyvää hevosta huonosti. Se kuulostaa rajulta, mutta niin se on. Jääkö siitä itselle ratsastuksellisessa hyötymielessä mitään, jos hevonen on täys automaatti?
Tai kuten Markus Scharmann sanoi tullessaan Ypäjälle klinikkaa pitämään: "Ollessani nuori, osa ikäisistäni oli ratsastustaidoiltaan luonnollisesti lahjakkaampia kuin minä. Mutta he mahdollisesti luottivat liikaa lahjoihinsa eivätkä keskittyneet tai halunneet parantaa sitä. Ja ajan myötä me, ketkä jaksoimme säntillisesti harjoitella ja todella halusimme parantaa osaamistamme, kehityimme, ja ohitimme ratsastustaidoillamme ne luontaiset lahjakkuudet".
Ei ole siis ainoana osatekijänä se, kuinka useasti pääset tai et pääse ratsastamaan, onko sinulla omaa hevosta vai ei, vaan perustana omalle ratsastuksellesi on sinä itse. Oma ajatuksesi ei kehity vain ratsastamalla vaan ihan oikeasti vain ajattelemalla. Ja jotta se ajatus muodostuu, pitää olla halua ja pitkäjänteisyyttä sen muodostamiseen.

Hymyileekö hevonen?

Jos ei hymyile, niin ainakin nauraa!

Niin, eihän me ihmiset sitä tiedetä. Joskus kylläkin tuntuu, että kyllä se oma kopukka siellä tarhassa virnisti taas siihen malliin, että saas nähdä, mitä siitä tämän päivän ratsastuksesta tulee. Se on vissi, että johonkin jekkuihin sitä saa taas varautua. Milloin niitä normaaleja päiviä hevosen kanssa oikein tulee?
Vastaus on ei koskaan. Hyviä ja huonoja päiviä tulee ja menee, mutta normaaleja ei tule sitten milloinkaan. Näin se vain menee, kun työkaverina on yli 500 kiloinen eläin. Itsepähän harrastuksen valitsit!
Jotkut sanovat näkevänsä omasta hevosestaan jo tarhasta haettaessa että jaahas, tänään on tällainen päivä. Sillä on kuulemma sellainen pilke jo silmäkulmassa, kun näkee härkätaistelussa olevalla härällä. Ja ihminenhän on tietenkin se punainen kaapu, ei suinkaan se taistelija. Ja ratsastajan päässä pyörii samanaikaisesti miljoona ajatusta, kun hevosella ei yhtään; tänään saa varautua pahimpaan. Ja siinä ratsastaja tekeekin suurimman virheen.
Todellisuudessahan hevonen ei suunnittele aamulla herätessään, että "tänään yritän tehdä ratsastajani elämästä täyttä helvettiä". Se on ratsastaja, joka asian tällä laidalla mieltää.
Hevonen on nimenomaan ennen kaikkea tunteva eläin. Se aistii ihmisen mielentilan olemuksesta, elekielestä ja äänestä. On tutkittu jopa, että hevonen pystyisi ihmisen ilmeistä osittain näkemään, onko hyvä vai huono päivä. Ja koska hevonen on laumaeläin ja ihminen - ainakin toivotussa asemassa - hevosen johtaja, ottaa se myös mallia ihmisen tunnetiloista. Oletko kuullut sanonnan niin metsä vastaa kuin sinne huutaa?

Hevonen on ratsastajansa peili!

Koska hevosilta puuttuu täysin tällaisissa tilanteissa ominaisuus miellyttää, kuten monet ihmiset tässä vaiheessa tekisivät, ne vastaavat täysin samalla reaktiolla kuin ratsastaja. Tästä sitten alkaakin varsinainen dominoefekti, johon varmasti jokainen on syyllistynyt. Mennään tallille asenteella "tänään on ollut kyllä sellainen päivä, ja vielä sekin elukka pitäisi liikuttaa, varmaan heittää vaan selästä" niin voit olla varma, että näin tulee käymään - ellei kyseessä ole joku ratsastuskoulun höyryjuna, joka on jo muutamat tunnevyöryt saanut kokea. Voi olla, että tällä asenteella saat sen jopa paremmin liikkumaan.
Toinen ääriraja on jännitys. Joko hoitotilanteessa tai ratsastaessa, me kaikki olemme havainnollistaneet itsessämme sen tilanteen, jossa mahassa velloo ja kämmenpohjat hikoo. Toisaalta on myös sitten sitä ns. hyvänpuoleista jännitystä esimerkiksi kisatilanteissa, jonka aiheuttajana on adrenaliini ja joka osaltaan voi parantaa suoritustasi. Usein ajatellaan, että oma jännitys laukaisee hevosessakin jännityksen, koska pakoeläimenä se alkaa etsimään kohdetta, jota pelätä, koska oma ihminenkin pelkää. Mutta ratsastaessa oma jännitys osaltaan estää hevosta liikkumasta. Kun ratsastaja on rentona, pystyy hän vaikuttamaan hevoseensa nopeammin, mikäli tilanne sitä vaatii. Hän myös pystyy mukautumaan hevosen liikkeeseen paremmin ja näin mahdollistamaan osaltaan hevosen esteettömän liikkumisen. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, pyrimme ratsastamalla parantamaan hevosen ääreisverenkiertoa. Hevonen, joka liikkuu jännittyneen ratsastajan alla, joutuu myös itse pingoittumaan, jotta hevonen kykenisi mukautumaan ratsastajan liikkeiseen. Ja asianhan pitäisi ihannetilanteessa olla juuri toisin päin.

Voit ajatella, että itse olisit hierottavana. On totta, että hieronta voi varsinkin alussa tuntua kipeältä, mutta mikäli jännität omia lihaksiasi, lihaspinteesi eivät aukea ja hiertontakerta voi jopa tuottaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Näin radikaalisti sanottuna. Ja syy, miksi vertasin ratsastusta äsken hierontaan on niinkin yksinkertainen, että oikein ratsastamalla voit edesauttaa osaltasi lihasjumien aukeamista. En halua aliarvioida hieromisen tuomaa hyötyä, mutta onko sitä tosiaan, jos sen saa hevoselleenkin toistaa parin kuun välein samojen asioiden takia? Hevonen on toispuoleinen, ontuu, on jäykkä ja ties mitä syitä. Jos ongelmat ovat aina samat, onko syy jossain muussa kuin hevosessa?
Hevonen tunnistaa myös äänestäsi, millä tuulella olet, varsinkin jos kyseessä jo tutuksi tullut hevonen. Sanotaan, ettei hevonen koskaan unohda, ei hyviä eikä pahoja kokemuksia, mutta pahat korvaavat helposti ne hyvät. Kuinka samankaltaisia hevoset loppupeleissä ovatkaan ihmisten kanssa?
Puhun usein ratsastettaville hevosilleni. Hevoset eivät ole minulle vain työvälineitä, vaan kumppaneitani, ja molempien osapuolien panostusta tarvitaan yhtä paljon liikkeiden suorittamiseen. Ihan niin kuin suhteessa. Eihän se toimi, jos toinen ei laita siihen itseään likoon.
Parhaassa tilanteessa hevonen antaa tukea ratsastajalle, jossa hän sitä tarvitsee ja päin vastoin. Tämä on yhteistyötä.

Ei ole väliä, mitä hevoselleen puhuu, vaan millä äänensävyllä. Hevonen ei niinkään tunnista sanoja, vaan sen miten ja millä tavoin, missä tilanteessa sille puhutaan. Siksi kehun usein ratsastessani ääneen, kun on kehujen paikka. Se kohentaa kummasti molempien työmoraalia, molemmat saavat samanaikaisesti kiitosta. Ja vaikka hevonen ei sanoja kuulisikaan - esimerkiksi ääniä vaimentavan korvahupun takia - puhun hevoselle silti, koska hevosta kiittäessäni ja kehuessani rentoudun huomaamattani hetkeksi, annan liikkeeseen enemmän tilaa ja vapautta, ja kehostani vapautuu samanaikaisesti mielihyvää tuottavia endorfiineja, jotka hevonen aistii. Tämän lisäksi puhuminen lieventää jännitystä tilanteissa, jossa ratsastaja itse voi olla epävarma. Se on kuin rohkaisu, joka annetaan itselle ja hevoselle.
Kaikki varmasti tietävät hevosen, joka syyn tai toisen vuoksi on leimattu hankalaksi tapaukseksi tai ongelmahevoseksi. Mutta onko käytös opittua, kommunikoinnin puutetta jonkun tietyn ratsukon välillä? Jotkut hevoset liikkuvat paremmin toisilla ratsastajilla kuin toisilla, eikä se aina johda piirteitään siihen, kumpi on tasoltaan kokeneempi. Joillain ratsukoilla vain synkkaa, ja myös sitä tarvitaan reseptissä, joka johtaa pärjäämiseen. Joten seuraavan kerran, kun nouset vieraan hevosen selkään, haluatko todella tietää kaikkea? En nyt puhu sellaisesta tapauksesta, että menet 3-vuotiaan selkään ykskaks, jolla ei koskaan ole ratsastettu tai sellaista, joka kulkee kaksin kontin aina kotiin saakka. Mutta minusta, tieto lisää tuskaa. Jos etukäteen tiedän, että hevonen tekee jotain ja jossain ja silloin pitää varautua, olen koko ratsastettavana aikanani varuillani, milloin pommi räjähtää. Jos en tiedä asiasta, en myöskään osaa siihen varautua jännittämällä tilannetta. Ja koska en osaa sellaiseen varautua, voi ratsastus jopa edetä ilman totuttua ongelmaa. Sillä usein se ei ole hevonen, joka ongelman tekee, vaan ratsastaja, joka sitä alkaa muodostamaan ongelmaksi. Älkääkä nyt ottako liian kirjaimellisesti kaikkea ja mene käsistä riistäytyväksi hevoseksi sanotun kanssa yksin maastoon, koska blogissa luki, ettei saa laittaa ennakkoluuloja. Rajansa kaikella ja maalaisjärkeä saa käyttää.
Ypäjällä järjestettiin toissaviikolla Christoph Hessin kouluratsastusklinikka, jossa oli myös luentotyyppinen parituntinen. Hess on valmentajanroolin lisäksi myös arvostettu kouluratsastustuomari ja toimi viikonloppuna myös sellaisena kansallisissa nuorten hevosten kouluratsastuskilpailuissa klinikkansa ohella. Hän kertoi tilanteesta, jossa oli ollut tuomaroimassa ulkomailla Grand Prix -luokassa. Ammattilaisten ohella oli luokassa ollut myös muutama 'amatööriratsastaja', joiden kuviteltiin olevan altavastaavia. Yksi näistä oli kuitenkin yllättänyt kaikki, sekä yleisön että tuomariston, suorituksellaan, joka ylsi ensimmäiseen sijaan. Ratsastaja oli kuulemma hymyillyt koko radan läpi, eikä tullut luokkaan vain suorittamaan ja hakemaan hyviä prosentteja. Myös hevonen oli liikkunut kuin tanssien, vastannut jokaiseen annettuun apuun sen enempää kyselemättä ja suoritti ohjelman lennokkaasti läpi.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt jokainen yrittää jotenkin parantaa tulostaan hymyilemällä pakonomaisesti tuomaristolle ja yleisölle. Teennäinen hymy ei paranna sinun eikä hevosen suoritusta, siitä tulee vain posket kipeäksi. Hyvällä mielellä omaan starttiin lähtö sen sijaan kyllä ja tämä tuli ilmi kyseisestä ratsastajasta jopa hymyn kautta. Kun kommunikaatio ratsastajan ja hevosen välillä on vaivatonta, ratsastus näyttää helpolta ja mutkattomalta. Hyvänolon näkee sekä hevosesta että ratsastajasta. Ja sen näkee suorituksessa tapahtuvasta elekielestä, kun molemmat nauttivat tilanteesta.

Oikeanlaista ratsastusta vai oikein päin ratsastusta?

"Ei tunnu nää ihmisetkään aina arvostavan hyvänolon osoitusta."

Hevosen hyvinvoinnista huolehtiminen ja sen ylläpitäminen on kattava käsite sekä fyysisellä että mentaalisella puolella. Hevosen hyvinvointi on kaiken tuloksen yhteinen summa, joka näkyy peilikuvana hevosesta itsestään. Toiset kiinnittävät huomiota enemmän hevosen perusilmeeseen ja sen olemukseen esimerkiksi hoitaessa tai karsinassa. Terve hevonen havainnollistetaan yleensä katseesta ja ruumiin elekielestä; silmät ovat kirkkaat, korvat valppaina sivuilla tai kohdistettuna kohteeseen, johon hevonen kiinnittää huomionsa, jalat ovat kuivat nivelten ja jänteiden kohdalta, eli toisin sanoin jaloissa ei ilmene turvotusta, karva on kiiltävä ja hevonen lepää rennosti neljällä jalalla tai lepuuttaa yhtä. Tällaisena me havainnollistamme terveen hevosen. Miten reagoit, jos kerron, että osa kohdista on vain silmänlumetta?

Mihin asioihin hevosen omistaja kiinnittää ensin huomiota, mikäli huomaa jonkun edellä mainituista kohdista kallistuvan suuntaan tai toiseen? Mistä asioista alamme helposti hakemaan vikaa tai puutetta, jos hevonen on kunnoltaan perusterve?

Hälytyskellomme huutavat heti alitajunnassamme, että hevonen on kipeä. Sitten alkaakin selvitys, että mistä. Yksi ensimmäisistä mieleemme kapuavista ajatuksista kietoutuu ajatukseen, että selkähän sillä vaivaa. Me harrastelijat ja amatöörit saatamme viedä käsiämme hevosen selkärankaa pitkin ja odottaa kohtaa, jolloin hevonen ’niiaa’ kosketuksemme alla. Entäpä jos niin ei tapahdu?

Seuraavaksi siirrymme varusteisiin, jotka mahdollisesti aiheuttavat sen epäilemämme selkäkivun. Ja ei muutakuin tunnustelemaan satulaa ja sen toppauksia. Mutta tosiasiahan on se, että me emme huomaa vikaa satulassa, ellei siinä ole runko liki poikki tai toppaukset toiselta vuosisadalta niin kovettuneet, että oma käsikin erottaa kuhmurat. Jos runko on ehjä ja toppaukset sitä mukaan, soitamme hätää kärsien satulasepälle, joka pullittaa satasen pelkästään siksi, että käy toteamassa satulan olevan kunnossa ja aivan yhtä sopiva kuin viimeksi kaksi viikkoa sitten, jolloin satula ostettiin. Varmuuden vuoksi hevostaan rakastava omistaja kuitenkin laittaa satulan ja huovan väliin lampaankarvaromaanin, jottei satula vahingossakaan tuntuisi kovalta vasten hevosen selkää. Ja romaanin hankintaan menikin sitten jo se toinen satanen.

Seuraavaksi siirrytään voivottelemaan kuolaimia ja vasta tämän jälkeen huomioidaan suitset. Syy tähän lienee niinkin yksinkertainen, että kuolaimia voi hommata vähemmillä kustannuksilla ja ottaa kokeiluun vaikka useampi etsiessä sitä ’oikeaa kuolainta’, joka on tarpeeksi pehmeä, istuu hevosen suuhun eli toisinsanoen on anatomisesti muotoiltu, mutta myös sellainen josta saa vipuvoimaa tarvittaessa. Näillä kriteereillä ei muuta kuin kauppaan ostoksille. Mutta sitä rataa mitä mukaan hevosenomistajat ovat viisaantuneet, niin ovat myös kauppojen omistajat. Nykyisin on nimittäin myös mahdollisuus vuokrata kuolaimia. Otat viikoksi käyttöön ja palautat, jos toteat huonoksi valinnaksi. Toki tämä maksaa, mutta toisaalta, mikäli päädyt kuolaimen ostoon, saat vuokrahinnan verran alennusta kuolaimen hinnasta.

Ja yleensähän hevosenomistajat nimenomaan kokeilevat eri kuolaimia vain kokeilemisen ilosta. Ja taas kauppojen kassat kilisevät eikä rahan tuloa voi estää – eikä menetystä hevosen omistajan laidalta. Ennen kuin huomaatkaan, olet tuhlannut kokeilukuolaimiin saman verran, millä olisit saanut ostettua jo kahdet ’peruskuolaimet’. Mutta mitä niillä kaksilla, jos testissä on anatomiset kuolaimet. Sehän on nyt in. Onneksi meille tavallisille tallaajille on keksitty pelastukseksi internetin kirpputorit. Voi ostaa kuolaimen halvalla eikä niinkään haittaa, jos ei sitten hepo siitä pidäkään. Rahat meni kankkulan kaivoon, mutta niinhän sitä olisi mennyt muutenkin. Ihmettelen, etteivät jotkut ole jo kirjoittelemassa hevostalli.net:issä käytettyjen kuolaimien vaaroista – joku tautihan siinä voi kulkeutua mukana. Päähän vain ei juolahtanut, että käytettyjä ne vuokrakuolaimetkin ovat. Mutta ne varmaan desinfioidaan kaupassa. Aivan varmasti.

Kun ollaan käyty kaikki mahdolliset ongelmakohdat läpi, jäädään helposti seisomaan sormi suussa. Missä vika? Ehkäpä vika tosiaan on selässä, mutta ongelma ei varsinaisesti ole satulassa tai hevosen selässä. Usein se nimittäin löytyy satulan päältä. Ironista? Alkupäätelmä oli oikea, mutta syy väärä. Omistajat löytävät ehkä helposti seurauksen, oli kyse kipeästä selästä, vääränlaisesta kuolaimesta, epäsopivasta satulasta, mutta seuraus on aina syy jostain. Siinä missä ratsastaja pystyy edesauttamaan hevosensa terveyttä, voi hän myös sitä osaltaan heikentää. Ehkäpä pelkistettyä, mutta silti totta.

Joka kerta, kun ratsastaja nousee hevosen selkään, oli kyse sitten omasta tai jonkun muun hevosesta, muokkaa hän hevosen kuntoa. Voit miettiä itseäsi. Jos lähdet liikkumaan haluttomasti, laahaat jalkoja perässäsi kävellen pieniä askeleita, on liikunta rasitetta, eikä niinkään hyvässä mielessä. Väärin liikkuminen luo painetta nivelillesi eikä oikeastaan edesauta kuntosi parantamista ollenkaan. Sama pätee hevoseen.

Ratsastajien suusta kuulee usein sanottavan sitä, että he suunnittelevat jo etukäteen, mitä hevosensa kanssa sinä päivänä tekevät. Tämä metodi on väärä. Ratsastaja ei voi tietää hevosensa mielentilaa ennen hevosen nähdessään. Hän ei voi tietää, mitä hevonen juuri sinä päivänä tarvitsee liikkuakseen oikein ja rennosti, ennen kuin on istunut selkään. Tämä erottaa jyvät akanoista. Ratsastajan ja harrastelijan erottaa juuri se kultainen keskitie, joka perustuu hevosen hyvinvointiin. Harrastaja haluaa ratsastaa ja olla hevosen kanssa omaksi ilokseen, vaikka tavoitteita olisikin myös kilpailumielessä. Ratsastaja pyrkii kuitenkin ratsastamaan hevosensa juuri yksilölle sopimalla tavalla, eikä niinkään omien halujensa mukaan. Hän ei siis harjoittele laukanvaihtoja, mikäli laukannostot rauhallisesta, tahdikkaasta ravista eivät onnistu.

Millaista siis on oikeanlainen ratsastus ja miten se auttaa hevosta?

Monet varmasti kuulevat sanottavan siitä, miten ratsastaa hevonen oikein päin. Se ei kuitenkaan aina tarkoita oikeanlaista ratsastusta.

Oikein päin eli työskentelymuodossa olevalla hevosella tarkoitetaan sitä, että hevonen kulkee kuolaintuntumalla itseään kantaen, niska korkeimpana kohtana ja rungostaan pyöreänä, mutta tämän tulisi kuitenkin tapahtua niin, että ponnistus askeleisiin tulee takajaloista eli hevonen kulkee peräänannossa. Tämä on siis suora oppikirja esimerkki. Jälkimmäinen kohta vain usein on se, joka ensimmäisenä unohdetaan, sillä sana ’oikein päin’ kohdistetaan niskan ja kaulan asentoon eli hevosen muotoon. Kun hevonen kulkee ratsastajan apuja vastaan, niska nousee jännityksen ja/tai kuolaimelle painamisen vuoksi. Tällöin hevonen ei kulje enää luotiviivalla ja se lienee syynä myös siihen käsitteeseen, että muoto kertoo ratsastajalle tasapainosta, jossa hevonen kulkee.

Tämä on osittain totta. Paine, jonka ratsastaja saa käteensä ohjan kautta, on kuin mittari hevosen tasapainosta. Mutta toisaalta, sillä ei ole mitään tekemistä työskentelymuodon kanssa. Hevonen kulkee tasapainossa, kahden ohjan ja pohkeen välillä, kun sinulla on tunne selkään, että voit koska tahansa, myös kesken kilpailuradan, myödätä ohjista ja istunnasta siten, että se mahdollistaa hevosen ratsastuksen eteen-alas.

Kun hevonen on rento ja avuilla, sen ylälinjan raamin tulisi seurata kättä ja ohjaa eteen-alas. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hevonen kulkee pitkin ohjin vailla tuntumaa suuhun ja etuosaan. Kun ratsastus kohdistuu eteen-alas, tarkoittaa se sitä, että pidemmällä ohjalla ratsastajalla on mahdollisuus ratsastaa hevonen avonaisempaan, pidempään muotoon. Eli vaikka hevosen keula laskeutuisi enemmän maata kohden, sen tulisi silti pysyä pyöreänä. Pyöreä, eteen-alas laskeutuva etulinja mahdollistaa myös avonaisemman liikkeen hevosen selästä.

Hevosjooga perustuu juuri tähän. Pidemmällä ohjastuntumalla pyritään ratsastamaan hevonen eteen-alas, jolloin laskiessaan kaulaansa, kuitenkin pyöreällä niskalla, se nostaa selkäänsä ja kantaa ratsastajiaan selkänsä kautta, ei jalkojensa, joiden niveliin paine kohdistuu, kun selkä laskee. Hevosjooga on kuin hienompi nimitys perusratsastukselle.

Kun hevonen kulkee eteen-alas kohdistuvassa muodossa, se kannustaa myös takajalkoja polkemaan enemmän alle. On hevoselle työteliäisempää kulkea pyöreänä alhaalla polkien kunnolla takajaloillaan alle kuin liikkua ns. säästöliekillä pienin askelin kaula kaarella ja selän näin ollen laskiessa. Kun runko myötää edestä alas ja takajalat vievät liikettä etupäätä kohden, selkä nousee. Havainnollistavana esimerkkinä voit kokeilla tätä itseesi. Ryhdistäydy siten, että vedät lavat ja pään/niskan aavistuksen taaksepäin. Huomaatko kuinka selkäsi kaartuu notkolle? Tämä ajatus liitetään usein myös ratsastukseen. Mutta tosiasia on, että ryhdistäytyminen ei tapahdu niskasta; se tulee koko rangasta.

Joskus eteenpäin pyrkivää hevostakin pitää korjata ratsastamalla eteen. Ehkäpä tämä kuulostaa oudolta, mutta mikäli allasi on hevonen, joka pyrkii eteen ja sinä vedät ohjista taakse, ajattelet suuntaa koko ajan ’taaksepäin’, hevonen lyhentää askeliaan, jännittyy niskasta ja laskee selän. Tämä ei ole haluttu suunta. Itse henkilökohtaisesti miettisin tämän kaltaisen yksilön kohdalla, mistä syy ’vääränlaiseen’ eteenpäin pyrkimykseen johtuu. Onko kyseessä kenties tasapainon puute? Esimerkiksi nuoret hevoset korvaavat tasapainoaan vauhdilla, sillä rakenne, ikä ja jo opitut asiat eivät välttämättä vielä mahdollista kulkua oikein päin pitkiä jaksoja. Ihmisen silmään saattaa näyttää, että hevonen kulkee sievästi kaula kaarella, mutta ei välttämättä varsinaisesti ole avuilla.

Oikealla tavalla tehty perustyö alussa mahdollistaa myös oikeanlaisen liikkeen lopussa. Hevonen, jonka liike on saatu kohdistumaan takaa eteen niin, että ratsastaja on kannettuna selän kautta, mahdollistaa nyt myös työskentelymuodon, jossa hevonen kulkee rehellisesti ohjan ja pohkeen välissä. Tämä on mittari hevosen tasapainosta. Kun olet ratsastanut sen syvälle eteen-alas ja nostat muodon ylös, kohdistuuko ponnistus yhä takajaloista? Hevosen kulkiessa rennosti etuosasta, polkien liikettä takapäästä ja tuntiessa gramman molempien ohjien päässä, eli hevonen on työstetty eri vaiheiden kautta myös tasaohjaiseksi, tiedät sen olevan avuilla. Tämä on siis välikätenä siinä missä sekoitetaan oikein päin kulkeminen ja oikeanlainen ratsastus. Vaikka hevosen saisi kulkemaan niska-kaulaliittymästään ’oikein päin’ se ei tarkoita, että hevonen olisi ratsastettuna oikeanlaisesti läpi rungostaan. Ratsastajien katseiden tulisi avartua tässä asiassa; sana ’oikein päin’ ei saisi yhdistää vain kaulan asentoon. Sillä jotta hevonen kulkisi rehellisesti rungostaan oikein, sen tulee käyttää selkäänsä liikkeessä.

Muodon ei tulisi olla haluttu päämäärä vaan enemmänkin ratsastuksen sivutulos. Tyytyväisesti kulkeva hevonen kulkee pyöreänä, muttei vain niska-kaula liittymästä, vaan koko rungostaan. Ratsastajan ajatuksen tulisi kohdistua enemmän selkään kuin kaulaan, sillä siitähän vikaakin ensimmäisenä etsitään.

Aikaisemmin, kun kirjoitin minkälaisen hevosen tunnistamme hyvinvoivaksi ja terveeksi ja mainitsin osan kohtien oleva silmälumetta, tarkoitin asiaa lähinnä sillä tavoin, ettei esimerkiksi pelkkä harjaaminen saa hevosen karvaa kiiltämään. Hevonen, joka voi hyvin mieleltään ja ruumiiltaan, joka saa tarvitsemaansa liikuntaa päivittäin, ilmentää terveen hevosen leimaa. Kun hevonen liikutetaan sen tarpeiden mukaisella tavalla saa karvankin kiiltämään, uskokaa tai älkää. Oikeanlainen ratsastus parantaa hevosen verenkiertoa ja tämä on se, mihin harjaamisellakin pyrimme. Emme vain puhdistamaan likaa turkista vaan saamaan ääreisverenkierron vilkkaammaksi. Kun laskeudut hevosen selästä alas on kaksi asiaa, mistä voit heti päällepäin sanoa, onko hevonen liikkunut oikein:

1) Lepuuttaako jotain jalkaansa, jakautuuko paino eri jaloille? Tasapainossa kulkenut hevonen myös seisoo tasapainossa. Paino kohdistuu kaikille neljälle jalalle, myös ratsastuksen jälkeen.

2) Missä asennossa selkä on? Muutos ei tapahdu yhdessä eikä kahdessa ratsastuskerrassa radikaalisti, mutta mikäli ratsastaja on onnistunut saamaan hevosensa selän pyöreäksi ratsastuksellaan, selän asento paranee myös levossa. Mikäli ratsastus on aiheuttanut selän laskemista, lyhyillä askelilla kulkua, myös selkä ns. notkistuu. Huom! Asiaa ei saa nyt ottaa liian kirjaimellisesti, joillekin roduille on ominaisempaa notkompi selkä. Mutta ratsastuksella tosiaan voit saada selän asentoa suoremmaksi.

Eli seuraavaksi, kun etsimme epäkohtaa hevosen hyvinvoinnista, kohdistetaan katseet itseemme. Tuhlataan rahamme ennemmin valmennukseen meille ja hevosille, sillä ratsastaja on se, joka voi merkittävästi osaltaan parantaa hevosen hyvinvointia. En nyt aliarvioi sopivien varusteiden sijaa hyvinvoinnissa, mutta tosiasiahan on se, että hevonen kyllä kestää satulan, joka ei ole täydellinen napakymppi selkään. Harvemmin ne ovatkaan. Mutta esimerkiksi ratsuttajat käyttävät ratsastettavilla hevosillaan yhtä ja samaa satulaa, joka sopii itse ratsastajalle parhaiten. Sillä ratsastajalle sopiva satula parantaa, vai pitäisikö sanoa enemmänkin maximaalistaa, ratsastajan suoritusta. Hevonen kykenee siis liikkumaan oikein myös hieman epäsopivan satulan alla, jos ratsastajat pystyvät ne oikein ratsastamaan.

"Hyvinvointi lähtee hyppäämisestä!" T. Cinza

Kokeilussa Micklemit

Kuten edellisessä bloggauksessani kirjoitin, hevosista jalostetaan koko ajan enemmän urheiluhevostyyppisiä, tasokkaampia ja jokaisen käteen sopivia ratsuja. Mutta sen rinnalla, että hevoset muuttuvat paremmiksi, muuttuvat kyllä varusteetkin. Onko uusin jalostus siis nimeltään Varustejalostus?
Hevosen varuste on kallis rahareikä, jos niihin todella panostaa. Otetaan vaikka esimerkkinä satula. Valikoimasta löytyy estesatulaa, koulusatulaa, lännensatulaa, ravisatulaa, yleissatulaa.. Merkkeinä on Prestigeä, Batesia, Sydneytä, Kiefferiä, Albionia... ja sitten on tietenkin Amerigo. Mistä sellainen yhtäkkiä tupsahti? Kaikki oli ihan rauhallista, kunnes väsättiin pehmeä, koulu- ja estemallissa oleva, nahkasatula, jonka kyljessä lukee Amerigo. Ja pum, maailmankirjat sekosivat.
Kuten tasokkaat hevoset, myös hyvät varusteet kuuluvat nykyisin jokaiselle, harrastelijasta ammattilaiseen ja kaikille siltä väliltä. Olen kuullut jopa sellaista, että varusteet ovat tie kuuluisuuteen ja maailman kärkeen. Sepä hienoa! Ehkä meillä on seuraavissa olympialaisissa jopa omat joukkueemme kaikissa ratsastuksen alalajeissa.

Mikä teki Amerigosta kuuluisan, laadukkaan satulamerkin, joka on nyt johtavaa kärkeä? Hinnan lisäksi Amerigon omat satulavillat. Tämän kolmen tonnin penkin välivillat muokkautuvat hevosen selkään sopivaksi, joten voit heittää murheet rahan kulumisesta geeleihin tai romaaneihin, lampaankarvalla tai ilman. Mutta mitä tekisivät Mattesin tehtaan käsityöläiset, jos tämä oli täysin totta? Työt loppuisivat kesken, kun väliplänttejä ei tarvittaisi enää.
Olen muutaman kerran päässyt hevosen selkään, joka omisti Amerigon penkin. Yksi kokeilukerta ja olin myyty. Liekö sitten syy vain siihen, että satulaan kerran kun istut niin siihen jäät? Vai liittyykö siihen hieman myös valtavirtaus? Mitä se on, ihan tuntematon käsite..

Satuloiden lisäksi huudossa ovat kuolaimet ja suitset. Ja vaikka yleensä yritin katsoa hieman sitä, mihin hevoselle tulevaan tarvikkeeseen rahani heitän, puhun kyllä Sprengerin kuolaimien puolesta! Sprengerin kuolaimet ilmestyivät jokunen vuosikymmen sitten jostain jonkun keksimänä. Ensin aivan tavalliset teräskuolaimet tavallisten kuolaimien hinnalla, jonka nivelosassa luki 'Sprenger'. Kun kuolain muutti väriään kultaiseksi, se löytyikin melkein jokaisen vastaan tulevan ratsun suusta. Sprengerille tuli siis jatko-osa: Aurigan. Nyt nivelosaan on painettu Sprenger Aurigan - ja uusimmissa on mainintana vielä HS. Sprengerien materiaali on tehty hevosystävällisemmäksi, sillä kuolaimen tarkoitus on erittää enemmän sylkeä/kuolaa hevosen suussa, joka saa luonnollisesti kuolaimen tuntumaan miellyttävämmältä. Kuolaimia on erimallisia ja jokaiselle hevoselle juuri sopivaan käyttöön. Olen usein skeptinen huuhaa-juttuihin, mutta ostaessani ensimmäisen Sprengerini päätin, että muita kuolaimia en enää ostaisi. Kokeilin kuolainta Cinzalle ja kuolaimestaan tarkka tamma hyväksyi heti tämän uuden idän ihmeen suuhunsa ja herkemmät ohjasavut tuntuivat tavoittavan nopeasti. En tiedä onko syy pelkästään kuolaimesta, kuolaimeen laittamastani luotosta vai uskomuksesta, mutta tämä materiaali tosiaan on toiminut. Pisteet siitä.
Toinen varuste, jota olen haikaillut heti sen ilmestyttyä kauppoihin, ovat Rambo Micklem -suitset. Nämä suitset ovat anatomisesti muotoillut niin, että ne kiertävät hevosen hermopäät ympäri pään. Niitä on suositeltu erityisesti käytettäväksi nuorille hevosille, joille normaalit englantilaiset suitset eivät ole täysin passelit, mutta remonttiturpahihnakaan ei tunnu oikealta.
Ennen näiden suitsien ostoa, hommasin suitset, johon sai vaihtaa englantilaisen, remontti ja meksikolaisen turpahihnan. Kolme turpahihnaa samassa paketissa eikä remmejä tarvitse sen koommin irroitella hihnan vaihtamisen takia. Tämä osoittautui hyväksi ostokseksi. Olin halunnut käyttää Cinzalla remonttiturpahihnaa jo jonkun aikaa, sillä kahden hihnan sijaan siinä olisi vain yksi, mutta sekin tulisi turvan ja kuolaimen yli vahvistaen hieman kuolaimen vaikutusta suussa. Tämä sopi yhtä hyvin Cinzalle kuin normaalikin kaksois turpahihna, mutta jossain vaiheessa Cinza tuli taas hieman rauhattomaksi edestä. Vaihdoin takaisin 'normaaliin suitsitukseen' ja tähän Cinza vaikutti tyytyväiseltä, enkä sen koommin enää turpahihnaa vaihtanut. Kunnes ostin lopulta pitkään himoitsemani Micklemit. Nämä ovat osoittautuneet ehdottomiksi! Paras ostos sitten Auriganin kuolaimien - ellen voisi sanoa jopa paremmaksi.
Liian kireällä olevien hihnojen on todistettu vaikuttavan haitallisesti tulokseen esim. kisoissa, joissa huomaamatta voi laittaa jotain kireämmällä kuin kotona, varmuuden vuoksi. Cinzalle suitsien hihnojen kireys ei ole koskaan vaikuttanut hyödyttävästi, lähinnä haittaavasti. Siksi turpahihnaa/-hihnojakaan ei ylenpalttisesti jynkytetä viimeisiin reikiin, koska vähempi paine suuhun on osoittautunut paremmaksi. En nyt tarkoita, että hihnat löysänä roikkuisivat, mutta ne on kiinnitetty niin, että suun ympärille tuleva paine on käytännössä katsoen olematon. Mitä kireämmälle turpahihnaa laittaa, sen suuremmaksi vaikutus kuolaimeen tulee, eikä hevonen pysty aukomaan samalla tavoin suutaan ja vastustamaan kuolaintuntumaa. Cinza reagoi 'liian kireään' turpahihnaan painautumalla kuolainta vasten ratsastaessa. Tamma tarvitsee tilaa suussaan, ja ilmoittaa asian varsin fiksulla tavalla. Tämän vuoksi säädin Micklemit niin, että kuolaimen ja turvan päälle tuleva hihna on löysemmällä kuin poskiluiden alle tuleva. Näin päähän kohdistuu pientä painetta, mutta suuhun ei niinkään. Ja näinkin ollessa reiät ovat miltei ensimmäisissä.

Vapiskaa maailmankärki! Täältä tulee ratsukko Rambo Micklem vailla Amerigon välivilloja!