Menoa monenlaista

Tulevaisuuteni kilikouluttajana

Olen törmännyt ratsastajan "urallani" kahdenlaisiin ratsastajiin; on wannabe -ratsastajia  ja wanna be -ratsastajia. Minä taidan kuulua siihen johonkin puolimastoon.
Wannabe -ratsastajat ovat niitä jotka ovat valmiita laittamaan kaiken likoon harrastukselleen. Siis rahan, vapaa-ajan, ei-vapaa-ajan, säästöt ja ottavat lainaakin että saavat pidettyään ponikultansa, vaikka oma pää olisikin kainalossa. He menettävät hikeä, verta, fyysistä (ja psyykkistä) kuntoa, luita ja lihaksia. Kukkaronnyörit kiljuvat hoosiannaa tyhjyydestään, mutta jostain se vyffekin on vedettävä. Nämä ovat kuitenkin niitä, kenestä myöhemmin kuoriutuu parhaita ratsastajia joka lajiin. Jos ei ole varallisuutta niin tahtoa kyllä senkin edestä!
Heidän hevosensa on joko sitä laatua että parasta mitä rahalla saa tai niitä rumia ankanpoikia, joista kuoriutuu myöhemmin joutsenia. Epäonnistumisia ei jäädä murehtimaan, vaan niistä opitaan, ne selätetään ja joskus tulevaisuudessa nauretaan - tai ainakin hymyillään hiljaa itsekseen tyylillä "Perkule, miten siellä hypin ja pompin ja niin muuten teki konikin! Että jos jostain löytyi tahtia ja tempoa niin samaan aikaan rynkytettiin menemään ja vähän samalla tavallakin!"
Wanna be -ratsastajat ovat sitten niitä ammattilaisia, joita nykyisin tuntuu löytyvän joka nurkasta. Omien sanojensa mukaan he ovat niitä tulevia tähtiä, kun ovat kerran syntyneet satulaan. Sepä on varmasti ollut mielenkiintoinen kokemus. Minä ainakin synnyin ihan sairaalassa.
He tahtovat tulla ratsastajiksi, ainakin joltain osin. Tärkeää on se, miltä näyttää, sekä ratsastaja, hevonen että kokonaisuus. Heillä on tiimivärit ja ottavat Instagramiin kuvia maneesin peileistä "Hei me treenataan!". Tai ei se hevonen niitä kuvia räpsi, lähinnä ratsastaja, mutta hevonenkin osaa vetää naamansa virneeseen kun kameran salama välkähtää. #BossLife #Finnisgirl #Riding #iihahaa -> viimeinen lisäys tietenkin hevoselta.
Kisoihin mennään, jos ei hevosen selästä niin katsomosta käsin. Hörpitään aamukahvia ja annetaan ilmaisia vinkkejä jokaisen radan kohdalla. Minäkin olen viisastunut näitä kuullessani ja ehkä antanut aikoinaan oman lisäykseni niihin. Vanhentuessani olen päässyt kuitenkin toteamaan, että siitähän valmentajille maksetaan, turhaan minä omia lausontojani siihen annan.
Onhan niitä hevosiakin sitten joka lähtöön. Eihän sitä muuten kuulisi että joku sopi täydellisesti omaan ratsastustyyliin. Kuten jo mainitsin, hevonen on ratsastajan peili, myös tässä tilanteessa se ei siis ole ihme, että wannabe -ratsuja ja wanna be -ratsuja erottaa se välilyönti.
Wannabe -ratsuiksi luen ne, jotka kaksi metallikapulaa suussa vetävät kouluradolla koottua ravia vaikka tarkoitus on mennä koottua laukkaa. Yritystä on, toisilla ehkä taitoja ja lahjakkuutta enemmän kuin toisilla, mutta ei välttämättä kyseessä ole aina se penaalin terävin kynä. Yrittäminen ja tahto vievät pitkälle - minulla varsinkin listasta jälkimmäistä, luoja jos pelkän taidonnäytteen vuoksi kotikentän ulkopuolelle poistuttaisi en varmaan vieläkään olisi kehdannut lähteä esittelemään moniosaamistani (lue rivienvälistä; lähinnä taidan villin lännen meiningin - ei siis lännenratsastus - jossa ratsastetaan auringonlaskuun).
Wanna be -pallerot ne vasta hupaisia ovatkin. Kiikuttavat ratsastajansa läpi radan häntä tötteröllä ja jäävät paskomaan kesken koulupylperryksen, koska kotonakin saa. Esteradoilla nämä neiti näppärät tai ruunan reppanat ovat sitten suorittamassa ja varovat koipiensa hipaisevankaan puomeja - koska jos HEPPAAN tuntuu niin sitten kyllä tuntuu RATSASTAJAANKIN. Siitä ei sitten todellakaan voi koota itseään mentaalisesti seuraavalle esteelle ja se suoritus olikin sitten siinä. Yritä vaan keskenäs.
Tai jos esteradalta sattuu löytymään vesimatto. Hyi hitsi. Siis siihen veteenhän voi vahingossa KOSKEA ja koivet KASTUA.

Kanelin kanssa aloitettiin jo tätä kukkahattutäti-meininkiä

"Kato, hirvi!"

 Kuten jo kirjoitinkin, olen jotain wannabe -menon ja wanna be -ratsastuksen väliltä. Siksi vaihdoinkin esteratsastuksen koulutuuppaamiseen, joka onkin osoittautunut ihan minun lajiksi. Päästäänpähän näyttämään IRL - in real life jos joku nyt ei ymmärtänyt - miltä hirvi näyttää mennessään selättömänä metsässä pitäen kauhiaa kohinaa ja jättäen vain vauhtiviivat jälkeensä. Sarvet puuttuu, mutta nehän eivät ei ole sallittuja kisoissa. Ehkä sekin päivä koittaa, saadaan erikoislupa omalle lajillemme.

Korkeampaa kouluakin osataan vääntää

Less is more

Olen melkein unohtanut blogini olemassaolon - tai no ainakin jättänyt sen päivittämisen vähemmälle. Kiitän kaikkia lukijoita, jotka ovat jaksaneet roikkua mukana kuluneen puolen vuoden aikana, kun olen päivittänyt tekstejäni enemmän tai vähemmän aktiivisesti.
Tosiaan, puolivuotta on kulunut siitä, kun aloin kirjoittamaan tätä blogia. Nyt työssäoppimiseni on loppunut ja paluu Ypäjälle tullut. Olen monesti miettinyt jatkanko blogini pitoa harjoittelujakson jälkeen ja olen tullut siihen tulokseen, että pidän nämä sivustot pystyssä niin kauan kuin edes pari ihmistä vaivautuu lukemaan niitä.
Olen ison kiitoksen velassa koko Koivumäen tallin väelle. Oppimani asiat ovat antaneet tuulta siipien alle ja voin rehellisesti sanoa, että ajatusmaailmani on muuttunut viimeisen kuuden kuukauden aikana. Kun aloitin opinnot, elin hyppäämiselle. Mitä korkeammat esteet, sitä parempi fiilis jäi hyppäämisen jälkeen. Kouluratsastus tai yleensäkin perusratsastus sileällä oli minulle - kuten varmasti monelle muullekin - sitä, että riittää, jos hevonen kulkee kaula kaarella peräänannossa. Haloo, mikä peräänanto se on, jos kaula on kaarella ryntäissä ja ohjissa ainakin kilo painetta, takapään liike olematon ja hevosen selkä yhtä mutkalla kuin ratsastajan? Enkä oikeastaan ymmärtänyt silloin sen enempää työstää hevosta, hyvä jos ymmärrän nytkään. Matka paremmaksi ratsastajaksi on loputon ja olen vasta päässyt sen alkuun. Mutta jo se, että tiedän hiukan mitä haen hevoselta ja miksi, auttaa tulevaisuudessa. Pitää ensin sisäistää asiat, ennen kuin ne voi toteuttaa käytännössä.

Viimeinen päiväni Koivumäessä on nyt ohi. Tullessani tänne olin vain yksi monista opiskelijoista Ypäjältä, joka tuli suorittamaan harjoittelujaksoa vieraaseen talliin vieraiden ihmisten joukkoon. Moni asia on sen jälkeen muuttunut. Nyt poistun täältä monta kokemusta rikkaampana ja en todellakaan poistu vieraiden ihmisten joukosta, vieraasta tallista. Poistun tärkeiksi muodostuneiden ihmisten ja hevosten luota. Ikävä tulee, teitä kaikkia. Olette oikeasti tehneet puolesta vuodestani antoisan ja olen kiitollisuuden velassa teille kaikille! Kiitän eritoten Karoa, joka mahdollisti tämän työssäoppimisen.
En ole hyvä hyvästelemään, joten ei tehdä näistä hyvästejä. Näemme kyllä vielä.
Olette kaikki ihania, kiitos kun sain mahdollisuuden olla osana tätä joukkoa ❤
" The game is never over. Only the players change. "

Opistolla pääsimme jo ensimmäisellä viikolla seuraamaan Markus Scharmannin esteklinikkaa, tiistaina teorian ja keskiviikkona valmennuksen muodossa. Ja nyt annan kaikille lukijoilleni vinkin, mikäli haluatte parantaa omaa ratsastustanne, mutta teillä ei välttämättä ole aina mahdollisuutta opetukseen: katsokaa ja kuunnelkaa aina, kun siihen on mahdollisuus. Se että pääsin puoleksitoista tunniksi seuraamaan estevalmennuksia oli minulle kuin henkistä valmennusta.
Mikä on minun suurin ongelmani esteillä ja noin yleensäkin? Sorrun välillä tekemään liikaa. Varsinkin pienillä esteillä. Hullua, eikö? Kuvittelisi sen olevan juuri päin vastoin. Mutta matalemmilla esteillä mietin enemmän etäisyyttä, tempoa ja varsinkin ponnistuspaikkaa. Ja kun miettii liikaa, tekee liikaa. Alan säätämään laukkaa, pyytämään hevosta liian pyöreäksi ja joskus varmistelen etäisyyksiä. Ja olen tapojeni orja, kuten ratsastajat noin yleensä. Että yritäppä siinä sitten päästä virttyneistä tavoista eroon!
Korkeammilla esteillä olen jotenkin kehostani rauhallisempi. Ehkä keskityn niin paljon siihen korkeuteen, että unohdan kaiken muun. Unohdan sen, että yritän työntää vähän pohkeen takana olevaa hevosta eteenpäin - ja kas, se hevonen kulkeekin yhtäkkiä! Unohdan miettiä liikaa ponnistuspaikkaa - kas kun se tulikin siihen nätisti! Unohdan miettiä miten myötään esteelle (kyllä, yksi niistä mitä hypätessä mietin esteelle, että myötään tarpeeksi ja oppikirjan mukaan kädet kaulalla) - ja kas kun hypystäkin tulee parempi kun en yritä liikaa. Matalilla esteillä myötään kuin kyseessä olisi metrin okseri, vähintään. Kädet vain kaulalle ja ohjat löysäksi ja oho, ei siitä pääsekään niin nopeasti takaisin ja työstämään hevosta kohti seuraavaa estettä, kun on edellisellä leikkinyt huippu esteratsastajaa. Less is more, kuten Markus sanoi valmennettavilleen.
Toinen, mistä Scharmann puhui, oli suorittamisesta. Hän sanoi, kun hyppäämisestä tulee sitä, että pyrkii täydellisyyteen, siitä puuttuu se ilo ja hauskanpito. Hän kannustikin ratsukkoja tulemaan siinä mielentilassa esteille, että on kivaa - eikä niinkään sillä, että tulee vain suorittamaan. Osui ja upposi.
Valmentaja on tärkeä osa ratsukon kehitystä, oli kyse sitten harraste- tai kilparatsukosta. Valmentajan tehtävä ei ole vain opettaa ratsastusta, vaan myös henkistä kestävyyttä. Kestää paineita ja sen sietokykyä. Valmentajan rooli on olla ratsukolle myös henkisenä tukena. Minulle on merkinnyt paljon, jos valmentajani on päässyt katsomaan kisasuoritustani. Sen lisäksi, että saan viimehetken vinkkejä, saan myös lisävarmuutta. Kun suoritin ensimmäistä 90cm rataani Kanelin kanssa, olin valkoinen jännityksestä. Se, että valmentajani oli rauhoittamassa minua, oli ehkä osasyynä, miksi pääsimmekin 2. sijalle.

Viimeisiä hyppyjä Totin kanssa

Totti 4v