Menoa monenlaista

Tulevaisuuteni kilikouluttajana

Olen törmännyt ratsastajan "urallani" kahdenlaisiin ratsastajiin; on wannabe -ratsastajia  ja wanna be -ratsastajia. Minä taidan kuulua siihen johonkin puolimastoon.
Wannabe -ratsastajat ovat niitä jotka ovat valmiita laittamaan kaiken likoon harrastukselleen. Siis rahan, vapaa-ajan, ei-vapaa-ajan, säästöt ja ottavat lainaakin että saavat pidettyään ponikultansa, vaikka oma pää olisikin kainalossa. He menettävät hikeä, verta, fyysistä (ja psyykkistä) kuntoa, luita ja lihaksia. Kukkaronnyörit kiljuvat hoosiannaa tyhjyydestään, mutta jostain se vyffekin on vedettävä. Nämä ovat kuitenkin niitä, kenestä myöhemmin kuoriutuu parhaita ratsastajia joka lajiin. Jos ei ole varallisuutta niin tahtoa kyllä senkin edestä!
Heidän hevosensa on joko sitä laatua että parasta mitä rahalla saa tai niitä rumia ankanpoikia, joista kuoriutuu myöhemmin joutsenia. Epäonnistumisia ei jäädä murehtimaan, vaan niistä opitaan, ne selätetään ja joskus tulevaisuudessa nauretaan - tai ainakin hymyillään hiljaa itsekseen tyylillä "Perkule, miten siellä hypin ja pompin ja niin muuten teki konikin! Että jos jostain löytyi tahtia ja tempoa niin samaan aikaan rynkytettiin menemään ja vähän samalla tavallakin!"
Wanna be -ratsastajat ovat sitten niitä ammattilaisia, joita nykyisin tuntuu löytyvän joka nurkasta. Omien sanojensa mukaan he ovat niitä tulevia tähtiä, kun ovat kerran syntyneet satulaan. Sepä on varmasti ollut mielenkiintoinen kokemus. Minä ainakin synnyin ihan sairaalassa.
He tahtovat tulla ratsastajiksi, ainakin joltain osin. Tärkeää on se, miltä näyttää, sekä ratsastaja, hevonen että kokonaisuus. Heillä on tiimivärit ja ottavat Instagramiin kuvia maneesin peileistä "Hei me treenataan!". Tai ei se hevonen niitä kuvia räpsi, lähinnä ratsastaja, mutta hevonenkin osaa vetää naamansa virneeseen kun kameran salama välkähtää. #BossLife #Finnisgirl #Riding #iihahaa -> viimeinen lisäys tietenkin hevoselta.
Kisoihin mennään, jos ei hevosen selästä niin katsomosta käsin. Hörpitään aamukahvia ja annetaan ilmaisia vinkkejä jokaisen radan kohdalla. Minäkin olen viisastunut näitä kuullessani ja ehkä antanut aikoinaan oman lisäykseni niihin. Vanhentuessani olen päässyt kuitenkin toteamaan, että siitähän valmentajille maksetaan, turhaan minä omia lausontojani siihen annan.
Onhan niitä hevosiakin sitten joka lähtöön. Eihän sitä muuten kuulisi että joku sopi täydellisesti omaan ratsastustyyliin. Kuten jo mainitsin, hevonen on ratsastajan peili, myös tässä tilanteessa se ei siis ole ihme, että wannabe -ratsuja ja wanna be -ratsuja erottaa se välilyönti.
Wannabe -ratsuiksi luen ne, jotka kaksi metallikapulaa suussa vetävät kouluradolla koottua ravia vaikka tarkoitus on mennä koottua laukkaa. Yritystä on, toisilla ehkä taitoja ja lahjakkuutta enemmän kuin toisilla, mutta ei välttämättä kyseessä ole aina se penaalin terävin kynä. Yrittäminen ja tahto vievät pitkälle - minulla varsinkin listasta jälkimmäistä, luoja jos pelkän taidonnäytteen vuoksi kotikentän ulkopuolelle poistuttaisi en varmaan vieläkään olisi kehdannut lähteä esittelemään moniosaamistani (lue rivienvälistä; lähinnä taidan villin lännen meiningin - ei siis lännenratsastus - jossa ratsastetaan auringonlaskuun).
Wanna be -pallerot ne vasta hupaisia ovatkin. Kiikuttavat ratsastajansa läpi radan häntä tötteröllä ja jäävät paskomaan kesken koulupylperryksen, koska kotonakin saa. Esteradoilla nämä neiti näppärät tai ruunan reppanat ovat sitten suorittamassa ja varovat koipiensa hipaisevankaan puomeja - koska jos HEPPAAN tuntuu niin sitten kyllä tuntuu RATSASTAJAANKIN. Siitä ei sitten todellakaan voi koota itseään mentaalisesti seuraavalle esteelle ja se suoritus olikin sitten siinä. Yritä vaan keskenäs.
Tai jos esteradalta sattuu löytymään vesimatto. Hyi hitsi. Siis siihen veteenhän voi vahingossa KOSKEA ja koivet KASTUA.

Kanelin kanssa aloitettiin jo tätä kukkahattutäti-meininkiä

"Kato, hirvi!"

 Kuten jo kirjoitinkin, olen jotain wannabe -menon ja wanna be -ratsastuksen väliltä. Siksi vaihdoinkin esteratsastuksen koulutuuppaamiseen, joka onkin osoittautunut ihan minun lajiksi. Päästäänpähän näyttämään IRL - in real life jos joku nyt ei ymmärtänyt - miltä hirvi näyttää mennessään selättömänä metsässä pitäen kauhiaa kohinaa ja jättäen vain vauhtiviivat jälkeensä. Sarvet puuttuu, mutta nehän eivät ei ole sallittuja kisoissa. Ehkä sekin päivä koittaa, saadaan erikoislupa omalle lajillemme.

Korkeampaa kouluakin osataan vääntää