Olen melkein unohtanut blogini olemassaolon - tai no ainakin jättänyt sen päivittämisen vähemmälle. Kiitän kaikkia lukijoita, jotka ovat jaksaneet roikkua mukana kuluneen puolen vuoden aikana, kun olen päivittänyt tekstejäni enemmän tai vähemmän aktiivisesti.
Tosiaan, puolivuotta on kulunut siitä, kun aloin kirjoittamaan tätä blogia. Nyt työssäoppimiseni on loppunut ja paluu Ypäjälle tullut. Olen monesti miettinyt jatkanko blogini pitoa harjoittelujakson jälkeen ja olen tullut siihen tulokseen, että pidän nämä sivustot pystyssä niin kauan kuin edes pari ihmistä vaivautuu lukemaan niitä.
Olen ison kiitoksen velassa koko Koivumäen tallin väelle. Oppimani asiat ovat antaneet tuulta siipien alle ja voin rehellisesti sanoa, että ajatusmaailmani on muuttunut viimeisen kuuden kuukauden aikana. Kun aloitin opinnot, elin hyppäämiselle. Mitä korkeammat esteet, sitä parempi fiilis jäi hyppäämisen jälkeen. Kouluratsastus tai yleensäkin perusratsastus sileällä oli minulle - kuten varmasti monelle muullekin - sitä, että riittää, jos hevonen kulkee kaula kaarella peräänannossa. Haloo, mikä peräänanto se on, jos kaula on kaarella ryntäissä ja ohjissa ainakin kilo painetta, takapään liike olematon ja hevosen selkä yhtä mutkalla kuin ratsastajan? Enkä oikeastaan ymmärtänyt silloin sen enempää työstää hevosta, hyvä jos ymmärrän nytkään. Matka paremmaksi ratsastajaksi on loputon ja olen vasta päässyt sen alkuun. Mutta jo se, että tiedän hiukan mitä haen hevoselta ja miksi, auttaa tulevaisuudessa. Pitää ensin sisäistää asiat, ennen kuin ne voi toteuttaa käytännössä.
En ole hyvä hyvästelemään, joten ei tehdä näistä hyvästejä. Näemme kyllä vielä.
Olette kaikki ihania, kiitos kun sain mahdollisuuden olla osana tätä joukkoa ❤
" The game is never over. Only the players change. "
Opistolla pääsimme jo ensimmäisellä viikolla seuraamaan Markus Scharmannin esteklinikkaa, tiistaina teorian ja keskiviikkona valmennuksen muodossa. Ja nyt annan kaikille lukijoilleni vinkin, mikäli haluatte parantaa omaa ratsastustanne, mutta teillä ei välttämättä ole aina mahdollisuutta opetukseen: katsokaa ja kuunnelkaa aina, kun siihen on mahdollisuus. Se että pääsin puoleksitoista tunniksi seuraamaan estevalmennuksia oli minulle kuin henkistä valmennusta.
Mikä on minun suurin ongelmani esteillä ja noin yleensäkin? Sorrun välillä tekemään liikaa. Varsinkin pienillä esteillä. Hullua, eikö? Kuvittelisi sen olevan juuri päin vastoin. Mutta matalemmilla esteillä mietin enemmän etäisyyttä, tempoa ja varsinkin ponnistuspaikkaa. Ja kun miettii liikaa, tekee liikaa. Alan säätämään laukkaa, pyytämään hevosta liian pyöreäksi ja joskus varmistelen etäisyyksiä. Ja olen tapojeni orja, kuten ratsastajat noin yleensä. Että yritäppä siinä sitten päästä virttyneistä tavoista eroon!
Korkeammilla esteillä olen jotenkin kehostani rauhallisempi. Ehkä keskityn niin paljon siihen korkeuteen, että unohdan kaiken muun. Unohdan sen, että yritän työntää vähän pohkeen takana olevaa hevosta eteenpäin - ja kas, se hevonen kulkeekin yhtäkkiä! Unohdan miettiä liikaa ponnistuspaikkaa - kas kun se tulikin siihen nätisti! Unohdan miettiä miten myötään esteelle (kyllä, yksi niistä mitä hypätessä mietin esteelle, että myötään tarpeeksi ja oppikirjan mukaan kädet kaulalla) - ja kas kun hypystäkin tulee parempi kun en yritä liikaa. Matalilla esteillä myötään kuin kyseessä olisi metrin okseri, vähintään. Kädet vain kaulalle ja ohjat löysäksi ja oho, ei siitä pääsekään niin nopeasti takaisin ja työstämään hevosta kohti seuraavaa estettä, kun on edellisellä leikkinyt huippu esteratsastajaa. Less is more, kuten Markus sanoi valmennettavilleen.
Toinen, mistä Scharmann puhui, oli suorittamisesta. Hän sanoi, kun hyppäämisestä tulee sitä, että pyrkii täydellisyyteen, siitä puuttuu se ilo ja hauskanpito. Hän kannustikin ratsukkoja tulemaan siinä mielentilassa esteille, että on kivaa - eikä niinkään sillä, että tulee vain suorittamaan. Osui ja upposi.
Valmentaja on tärkeä osa ratsukon kehitystä, oli kyse sitten harraste- tai kilparatsukosta. Valmentajan tehtävä ei ole vain opettaa ratsastusta, vaan myös henkistä kestävyyttä. Kestää paineita ja sen sietokykyä. Valmentajan rooli on olla ratsukolle myös henkisenä tukena. Minulle on merkinnyt paljon, jos valmentajani on päässyt katsomaan kisasuoritustani. Sen lisäksi, että saan viimehetken vinkkejä, saan myös lisävarmuutta. Kun suoritin ensimmäistä 90cm rataani Kanelin kanssa, olin valkoinen jännityksestä. Se, että valmentajani oli rauhoittamassa minua, oli ehkä osasyynä, miksi pääsimmekin 2. sijalle.
 |
| Viimeisiä hyppyjä Totin kanssa |
 |
| Totti 4v |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti