Siinäpä kaikille miettimistä. Usein tulee mietittyä, mitä ihmettä on oikein tullut säädettyä aikaisemmin. On ollut niitä hevosia, jotka ei liiku, jotka liikkuvat liikaa, jotka yksinkertaisesti puksuttavat menemään ja niitä joiden mielestä maailma on ihmeellinen paikka. On tullut ilottua, mutta on tullut kaduttua. Ja onhan sitä tullut ajatelleeksi myös, miksi löi päänsä pantiksi jonkun hevosen takia, uhrasi verta ja kyyneliä ja käynyt epätoivon partaalla.
Monilla on varmasti tullut elämässään kohdalle kahdenlaisia hevosia; niitä taivaanlahjoja, jotka osaa ja niitä, jotka ei ymmärrä mitään. Ei pohjetta, ei pidätettä, rentoudesta puhumattakaan. Ja silti jaksaa mennä suu messingillä, kun ei lentänytkään selästä. Hurraa sitä iloa.
Monet haluavat viimeistään minun iässäni oman hevosen, koska se on
oma. Sillä voi sitten vetää joko kukkahattu päässä tai vääntää hampaat irvessä kentällä. Kukaan ei enää puutu menoosi, koska se on
omasi. Mielessäsi ehkä siintää pilvilinnat tason nostamisesta ja kisoissa kiertämisestä. Mikäs siinä. Onhan se oma hevonen kiva lisä perheeseen. Ainakin tulee tuplaamaan sitten menojen määrän - niin rahallisesti kuin ajallisesti.
Minä en haluaisi omaa hevosta. Onhan niitä myynti-ilmoituksia tullut tässä katsottua ja todettua, että siinä olisi taas kiva peli, mutta yhtäkään omaa konia ei seiso pihassamme, ei tosin kenenkään muunkaan. Minä
rakastan ratsastaa muiden hevosia. Varsinkin niitä pidemmällä tähtäimellä pysyviä. Voin myös myöntää, etten ratsasta enää vain ratsastamisen ilosta. Haluan, että treenaamisella, ja luottamuksen tekemisellä ratsastajan ja hevosen välille, on jokin tarkoitus. Hevonen ei koskaan ole ollut minulle vain väline, jonka liikutan ja heitän muiden sekaan. Mitä enemmän hevonen on alussa arvellutavampi ja epäilevämpi minua kohtaan, sitä enemmän haluan murtaa jään välillämme. Pyrin aina siihen, että saisin jonkunlaisen kontaktin hevoseen, että hevonen tuntisi sen, jonka kanssa se työskentelee.
Ainut hevonen tähän mennessä, jonka kanssa voin sanoa toimineeni jonkinlaisessa symbioosissa, oli Kaneli. Ihmisiä kohtaan epäileväisestä ponista kuoriutui yhden tytön poni. Ja vaikka näin ei periaatteessa koskaan voi sanoa, sanon silti. Tunsin ponin kuin omat taskuni. Kivikkoisen alun jälkeen työ tuotti tulosta. Enkä alussa olisi koskaan voinut uskoa sanovani, että hyppäisimme kisoissa metrin ratoja. Tätä samaa
tunnetta rakennetaan nyt Cinzan kanssa. Emme ehkä tähtää estekisoihin, mutta haluan joku kerta saada sen tunteen, että voin sanoa
luottavani hevoseen niin paljon, että voisin tehdä sen kanssa mitä vain. Samaan pyrin myös Jaskan kanssa, joka on uusi tuttavuus hevospiirissäni. Jaska & Jaska (kaikille ihmetteleville, minua siis kutsutaan Jaskaksi). Tämän koomisemmaksi se ei voisi muuttua.
Jälkikäteen, kun mietin hevosia, jotka viskoivat minua selästään kuin räsynukkea, jotka ovat kirjaimellisesti antaneet potkua elämääni (esimerkiksi pääni välityksellä) ja joiden takia itkin, petyin, tosiaan vuodatin verta, hikeä ja kyyneliä, en olisi olisi tässä tilanteessa ratsastajana kuin nyt olen. Minulla ei olisi Cinzaa, Jaskaa eikä
rohkeutta, päättäväisyyttä ja kunnianhimoa tavoitella unelmiani. Kun niiden kanssa työskentelin ja kaikkien epäonnistumisien jälkeen koinkin onnistumisen, ilon ja jonkun saavuttamisen tunteen, tiesin siitä hetkestä lähtien, että tätä haluan tehdä elämässäni. Se on unelmani ja siitä saan kiittää näitä ns. "vaikeita tapauksia". Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, hevoset toimivat myös opettajinamme ja ne opastavat ja auttavat meitä, jos opimme erottamaan onnistumiset virheistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti