Suoruutta väistöillä

Pidin pientä taukoa blogini kirjoituksesta, kun jutun juurta ei millään meinannut syntyä. Mitä sitä sitten väkisin vääntämään, jos yksinkertaisesti tekstiä ei synny? Nyt olen kuitenkin löytänyt taas pontta blogini ylläpitoon, jospa se sitten tällä kertaa myös pysyisi yllä.
Halleluja ja taivaat aukenee, sillä olen päässyt taas hevosen selkään! Toinen jalka vain karvaformulan yli ja kopoti kopoti eteenpäin. Suu mutrussa ja kulmat kurtussa olen saanut vierestä seurata, kun muut tulevat ja menevät hevosvoimiensa kanssa.  Viime viikon tiistaina, 19.11, palkittiin sitten odotukseni ja vuoden vaihteessa 5-vuotiaaksi kääntynyt Totti sai toimia ratsunani Karon tunnilla, jota sitäkin olin odottanut sitten viime vuoden accidentin. No, sattuuhan sitä.

Ratsastus tietenkin aloitettiin kevyesti molempien vuoksi, sillä Tottikin oli saanut toissapäivänä rokotuksen. Tietenkin odotin, että hyppisin ilosta ratsastamisen jälkeen, mutta oli pakko myöntää pettymykseni. Minusta tunti oli omalta osaltani, miten sen nyt kauniisti sanoisi, riman alitus. Hevonen porskutti eteenpäin ja ratsastaja vain leijui perässä. No, parempi sielläkin kuin yläilmoissa. Joten tunnin jälkeen oloni oli jokseenkin ristiriitainen. Olihan se mahtavaa palata selkään, mutta kaiken sen odotuksen jälkeen tähänkö on päädytty?
Olihan tiistaina toki muutakin ohjelmaa kuin vain se ratsastus. Aamutallin jälkeen laitoin Karolle hevosia kuntoon ja illalla olikin sitten ponikerho - olen siis alkanut pitämään tiistaisin ponikerhoa, joka alkaa illalla kuudelta ja jonka kesto on puolitoista tuntia. Yleensähän näissä heppakerhoissa aiheina on ihan hevosen kuntoon laitosta harjaamiseen, mutta koska kerholaiseni ovat jos jonkun kerran pyörineet mukana tallilla vanhempiensa kanssa ja nähneet yhtä sun toista, halusin kerhosta jollain tapaa erilaisen. Siinä käytäisiin läpi asioita, joita välttämättä kaikkialla ei käytäisi. Ja joka kerralla kerholaiset pääsisivät kokeilemaan käytyä asiaa muutenkin kuin pelkästään teorian kanssa. Ja kukapa muukaan sopisi yhtä täydellisesti täydellisen kerhoponin kuvaan kuin Gino. En tiedä kuka oli asiasta eniten innoissaan; lapset, minä vai Gino.
Vaikka vähän yli mentiin, niin kyllä se maanantaikin oli viikko-ohjelmassa. Olin mukana aamutallissa, jonka jälkeen aloin laittamaan hevosia valmiiksi. Olen jopa pystynyt pikkuhiljaa aloittamaan karsinan puhdistusta. Eli parempaan päin koko ajan menossa. Iltapäivästä siistisin mikrofonilaitteita, jotka tulevat seuraavan kerran käyttöön shetlanninponien rotunäyttelyssä 14.2. Siis pian.

Hypätään takaisin keskiviikkoon. Aamutallin jälkeen ratsastin Dilman. Dilman kanssa sainkin paneutua taas ratsastuksen ylä- ja alamäkiin, kun aloin miettimään miten ja miksi. Miksi hevonen voi tuntua hyvältä vasempaan kierrossuuntaan ja tulla oikeaan niin tyhjäksi? Aloin tosissani käymään mielessäni näitä asioita läpi, kunnes ymmärsin, että vasenta kylkeä minun tulisi työstää. Joku varmaan lukee nyt ihmeissään tuon lauseen uudestaan. Miksi ihmeessä työstää vasenta, jos oikea tyhjä? Ja kyllä, järkeni huutaa tekojani vastaan, että työstä nyt se tasaiseksi, että oikeaan ohjaankin tulee jotain tuntumaa. Se siinä juuri onkin. Vasemmassa kierrossuunnassa oikea takajalka on ulkotakajalka. Taivutan hevosta aina jo alkukäynnissä siten, että takapää tulee ympyrän ulkopuolelle. Tässä tilanteessa ulommainen takajalka tekee sisäjalkaa suuremman työn. Oikeaan kierrossuuntaan vasen takajalka on ulommainen. Dilma tuntui tyhjältä oikeaan ohjaan, koska vastakkaisen puolen avut, tässä tapauksessa vasemman, eivät olleet menneet minulla läpi. Joten aloitimme ihan alusta. Suoruuden hakemisesta. Ratsastinkin oikeaan kierrossuuntaan hevonen muuten asettuneena ulospäin melkein sulkutaivutus -ajatuksella ja suoristin vasta ennen kulmaa, jossa ratsastin taas oikealla pohkeella taipuvaiseksi sisälle. Ja koska haluan käynnin ja ravin sujuvan ennen askellajin vaihtamista laukkaan, olen vain näinä kertoina ravannut ja mennyt käyntiä. Haluan saada sen tunteen, että hevonen tulee avuille, ennen kuin siirryin laukkaan.
Päivällä Karo ratsasti Toscan ja Pipsan ennen Annan valmennusta, johon meni Pikku-Mustalla ja Raksulla.
Torstai sujui samoissa merkeissä aamutallin ja hevosten kuntoon laiton suhteen, mutta perjantai olisi aikatauluiltaan erilainen. Karo olisi mukana ostotarkastuksessa Vermossa eräälle hevoselle, joten saisin liikuttaa hepat. Aloitin juoksuttamalla Pipsaa ja taluttamalla Raksua, jonka jälkeen ratsastin käyntiä Pikku-Mustalla ja Toscalla. Kovan pakkasen vuoksi ratsastin kevyesti Totilla kaikki askellajit ja Dilmalla taas käynti-ravi harjoituksia.

Nyt kun olen taas ratsastuskuntoinen, olen aloitellut Cinzankin kanssa treenaamista kesän kisoihin. Luulin, että Kaneli jäisi ensimmäiseksi ja viimeiseksi elämän hevoseksi, mutta olin väärässä. Kyllä olen niin kiitollinen, että allani on sellainen hevonen kuin Cinza, jonka kanssa saa yhdessä kehittyä. Yli vuosi tullut täyteen ja kun katsoo ensimmäisiä videopätkiä ekoista ratsastuskerroista, niin jotain on tapahtunut hevosen lisäksi myös ratsastajassa. Vaikka se oppiminen tuntuu joskus tappavan hitaalta, niin älkää panikoiko, kyllä se sieltä perässä laahaa. Ja jos mennään ihan pohjamutiin niin siitäkin voi olla onnellinen. Sieltä on sitten suunta vain ylös.

Korvaako epäonnistuminen onnistumisen?

Viime viikko loppui aikalailla samalla tavalla kuin alkoikin. Sama meno jatkui myös nyt alkuviikolla. Maanantaina aloitin päiväni laittamalla hevosille varusteita, hoitamalla niitä Karolle kuntoon / ratsastuksen jälkeen pois, mutta tällä kertaa olen saanut jopa itse laitettua satulan selkään. Hiljaa hyvää tulee. Sattuuhan se nostoliike, varsinkin jos monta penkkiä peräkkäin vetelee kiireessä hevosen selkään, mutta en voi enää katsella vain sivusta. Inhottaa olla niin hyödytön.
Tiistaina menin aamutalliin mukaan. Viime viikosta otin opikseni sen, että loimittaminen (varsinkaan jatkuva nostoliike) ei ollut fiksuimpia ideoitani. Loppupäivän sainkin kulkea vinossa käsi kyljellä. Joten nyt otin loimitettavakseni vain tallin pienempiä hevosia ja poneja tai hevosia, joilla ei ole niin paksut ulkotoppaloimet. Päivällä Karo ratsasti omien hevostensa ohella myös Totin ja Nuutin.
Hillaa, Karon tyttöä, olen opettanut harrastelemaan Ginon kanssa poniagilityä. Lasten mielestä hevostelu on paljon muutakin kuin pelkkää ratsastusta ja kaikki uusi on kivaa. Tämä luonteenpiirre on kyllä ihailtavaa. Vaikka itsekin rakastan kaikkea puuhastelua kavioeläinten kanssa, ei mikään vedä vertoja ratsastukselle, varsinkaan niille hyville päiville, kun kaikki sujuu ja hevonen toimii kuin ihmisen mieli. Vain onnistumiset antavat pontta lajin jatkamiseen, oli kyse sitten harraste- tai kilparatsukosta. Jos aina kokee vain vastoinkäymisiä, menee ratsastuksesta pian se ilo, jota se aluksi tuotti ja tekemisestä tulee vain suorittamista. Olen päässyt myös itse kokemaan sen. Toissavuonna, kun ratsuni päätti alkaa kieltämään esteillä aina kisoissa (ja voi härre gyyd kun kyse oli yleensä radan viimeisimmistä, maailman tavallisimmista esteistä kuten vihreästä okserista), aloin epäilemään myös itseäni. Kaikki käyvät ratsastuksessa ennemmin tai myöhemmin pohjamudissa. Mutta piristykää! Sieltä on suunta vain ylös.
Hilla ja Gino aloittivat helpoista asioista, joita jokaisessa agilitykisassa on. Pieniä erikoisesteitä ja pujottelua, pressun päältä yli kävelemistä. Kerroin Hillalle todellisen kokemuksen kautta, että agility ei ole vain esteiden yli pääsemistä. Sitä voisi oikeastaan käyttää ponin ja taluttajan välisenä luottamuskokeena. Pisin rataa on kaikennäköistä ja -kokoista härpäkettä, mutta jokaisen ali tai yli on mentävä, käyttötarkoituksesta riippuen. On pressua, keinulautaa ja verhoa, on esteitä ja ehdotonta suosikkiani: autonrenkaita. Tässä esteessä tulee ponin/hevosen asettaa etujalkansa renkaan sisään ja seisoa siinä annettu aika.
Illasta autoin vielä erästä tyttöä opettelemaan hevostelun alkeita, varustuksesta itsenäiseen ratsasastukseen.
Keskiviikkona Karo ratsasti Linna-tallissa kolme hevosta. Tämän jälkeen liikutettavana oli vielä omat kauraturvat sekä yksityiset läpiratsastettavat Nuutti ja Raksu. Illasta siivosin kuivatushuoneesta kuivat loimet ja huovat ja järjestelin muutenkin hiukan paikkoja.
Torstaina jatkoin aamulla tehtävien täyttämistä, jotka Ypäjältä saimme. Puoleltapäivin Karo tuli taas liikuttamaan omansa ja Nuutin sekä Raksun. Opastin Hillaa aloittamaan astetta vaikeamman tehtävän agilityssä, keinulaudalle meno. Puuvarastosta löysimme täydellisen laudan, joka kannattelisi pienen ponin painoa. Aluksi kehotin Hillaa menemään ponin kanssa pelkästään laudan yli. Alun kummasteluiden jälkeen poni ylitti sen kuin vanhana tekijänä. Palkitseminen on tässä kohtaa tärkeää. Hevoset oppivat kokemuksien kautta, niin hyvien kuin huonojen.
Seuraavaksi siirsimme levyn puomin päälle. Olin todella yllättynyt, kun poni meni siihen heti muitta mutkitta, sillä yleensä se on kiikkuvuutensa takia yksi agilityn vaikeammista tehtävistä.
Illalla nyppisin vielä Pikku-Mustan harjan.
Perjantaina olin mukana jälleen aamutallissa. Puoli kymmenen hujakoilla aloin laittamaan ensimmäistä hevosta valmiiksi ja nopeastihan se aika siinä kului, kun ratsastettavia oli hevonen toisensa perään.

Mietin tässä yhtenä päivänä ratsastusta noin yleensä. Miten onnistumiset vaikuttavat meihin, mutta samalla myös ne epäonnistumiset. Sitten mietin omaa tilannettani. Hevonen, joka heitti minut selästään nousemalla arvaamattomasti pystyyn, oli saanut minut miettimään useasti syytä siihen. Pari kuukautta ehdin hänellä menemään ennen tapaturmaa ja olin jopa tyytyväinen siihen, minkälaiseksi tamma tuli - ja tämä sanoo jo paljon, sillä yleensä etsin vain epäkohtia, en hyviä. Juuri siinä oli asian ydin, sillä kelatessani tätä päässäni, huomasin, että kaikki onnistumiset jätän huomioimatta epäonnistumisen jälkeen. Minua oli harmittanut, sillä olimme tehneet töitä hevosen rentouden eteen. Mutta sitten ajattelin taivaltani Kanelin kanssa. Kuinka useasti sorruin kisatilanteessa yhden pudotuksen jälkeen miettimään vain sitä, mikä meni vikaan. Loppujen lopuksi se on vain yksi pudotus. Se ei ratkaise kokonaisuutta, se ratkaisee osan. Ja että minun olisi pitänyt kiittää ponia suorituksen jälkeen, eikä moittia vain itseäni. Oikeastaan aluksi teinkin niin, mutta kunnianhimo on jokseenkin sokaisevaa. Ja eritoten koukuttavaa.

Elossa ollaan muttei kauan näillä pakkasilla.

Maanantaina, 4.1, suunnattiin auton nokka kohti Vaskiota. Kuukauden sairasloman jälkeen oli aika totutella mieltä ja kehoa pikkuhiljaa arkeen. Yli kuukauden olen ollut ratsastamatta ja nyt alkaa kärsivällisyys niin henkisesti kuin fyysisesti loppua. Tämä on ollut pisin aika pitkiin aikoihin, jolloin en ole kavunnut hevosen selkään. Jotkut murehtivat tässä vaiheessa tuleeko jonkin sortin takapakkia pelon takia, minä taas murehdin kiukusta pihisten hytkynkö suuntaan jos toiseen hevosen selässä KUUKAUDEN TAUON JÄLKEEN!! Lihakset surkastuneet olemattomiin sängyn pohjalla - jos niitä on koskaan ollutkaan - ja "taidoista" puhumattakaan - mitkä taidot, niitä ei ainakaan ole ollut, jos en saa hevosta pysymään edes nelinkontin.
Neuvo kaikille lukijoilleni; luut eivät ole tehty kestämään yli 500 kiloista eläintä. Ne kyllä murtuvat. Eli jos putoatte, älkää jääkö alustaksi rakkaalle hevosellenne. Itse voin vain todeta, että onneksi Suomen talvi päätti tulla jälkijunassa, niin ei kopotilla ollut hokkeja. Siitäpä vasta rumaa jälkeä olisi tullut.
Koska olen yhä monessa muotoa invaliidi, lääkäri kehotti aloittamaan työt varovasti, sillä luiden täydellisessä luutumisessa menee useita kuukausia, tarkemmin sanottuna 3kk - ja koska murtumat eivät jääneet vain yhteen, vaan menin sitten hankkimaan niitä koko vasemman kylkiluuston edestä. Aloittaa varovasti? En edes ymmärrä tuota käsitettä. Minulla on työssäoppimisjakso, josta en halua jäädä jälkeen. Ulkona on kylmä, mutta ensikauden kisoihinkin pitäisi päästä treenaamaan. Joten sana "varovasti", ei kuulu sanavarastooni. Valitettavasti olen kuitenkin päässyt toteamaan, että lääkärit ovat olleet oikeassa. Aina, kun kuvittelee olevassa kunnossa, ei sitä tarvita kuin pieni, hyvin huonoksi osoittautuva kiertoliike, ja kylki antaa muistuttaa olemassaolostaan. Joten hammasta purren on vain pakko yrittää aloittaa rauhallisesti ja varovasti työt.
Inhoan olla näin saamaton. Omat rajat tulevat niin selkeästi vielä vastaan, että minusta on tuntunut, että olen enemmänkin välillä tiellä kuin hyödyksi.

Maanantaina päivä kului varusteiden putsaamisessa ja muutaman hevosten harjaamisessa. Pelkkä varustaminenkin on tuottanut vielä sormen suuhun, kun ei saa ilman kipua nostettua edes satulaa selkään. Illasta pääsin seuraamaan iltatallin tekoa.
Tiistaina pakkanen sen kuin vain kiristyy. Paidat päälle ja toppatakki niskaan ja olo on kuin vankilasta karanneella. Hiukset osoittaa joka suuntaan, niin sähköisiä kuin ovat, ja liikkuminen luonnistuu kuin pakkopaita päällä.
Päivä hurahti loimia pestäessä, varusteiden putsauksella, hevosten kuntoon laiton auttamisella ja Karon kaappia siivotessa. Onnistuin jopa siivoamaan muutamat lantakasat maneesista. Tästä se lähtee. Alkuviikon aikana olen päässyt myös useasti seuraamaan, kun Karo liikuttaa hevosiaan.

Tämän lisäksi tiistaina oli myös vikellystä vierailevan opettajan tähdittämänä. Lapset pääsivät kokeilemaan polvilla oloa luotettavan Mikko-suomenhevosen selässä ja vanhemmat halukkaat jopa seisomista ja vaa'an tekoa. Sain ikuistettua jopa muutaman kuvan ja videon kameralle.
Vikellyksessä on tärkeää pitää varpaat ojennettuna alas. Eli varpaat alas ja kantapäät ylös. Kuulostaa tutulta. En tiedä pitäisikö tässä kohtaa nauraa vai itkeä.
Se, että olen päässyt seuraamaan paljon ratsastusta, ei niinkään ole helpottanut kaipuutani hevosen selkään, enemmänkin lisännyt sitä. Mutta parempi sekin kun ei mitään. Pitkään en halua kuitenkaan olla vain sivustakatsoja. Oli olotila mikä tahansa, haluan päästä mahdollisimman pian ratsaille!

Keskiviikkona aloitin päiväni samalla tavalla kuin edeltävät, putsaamalla varusteita, järjestelemällä tavaroita ja harjaamalla ns. paremmassa käytössä olevia pinteleitä siistimmäksi. Varustin hevosia jopa melkein kokonaan, satulan laitto tuottaa vain ongelmia. Pääsin myös paneutumaan kirjallisiin tehtäviini, jotka saimme Opistolta ennen työssäoppimisen aloittamista.
Puolelta päivin kuvasin samassa talossa asuvalle Sinille hänen tunninpitoaan Ypäjän tehtävää varten. Kuten olen kirjoittanut, hän opiskelee siellä myös, mutta aikuiskoulutuksen monimuotolinjalla.
Illalla Karo ratsasti vielä Raksun. Pääsin seuraamaan tuon hienon hevosen upeita liikkeitä kera laukkapiruettien.