Suoruutta väistöillä

Pidin pientä taukoa blogini kirjoituksesta, kun jutun juurta ei millään meinannut syntyä. Mitä sitä sitten väkisin vääntämään, jos yksinkertaisesti tekstiä ei synny? Nyt olen kuitenkin löytänyt taas pontta blogini ylläpitoon, jospa se sitten tällä kertaa myös pysyisi yllä.
Halleluja ja taivaat aukenee, sillä olen päässyt taas hevosen selkään! Toinen jalka vain karvaformulan yli ja kopoti kopoti eteenpäin. Suu mutrussa ja kulmat kurtussa olen saanut vierestä seurata, kun muut tulevat ja menevät hevosvoimiensa kanssa.  Viime viikon tiistaina, 19.11, palkittiin sitten odotukseni ja vuoden vaihteessa 5-vuotiaaksi kääntynyt Totti sai toimia ratsunani Karon tunnilla, jota sitäkin olin odottanut sitten viime vuoden accidentin. No, sattuuhan sitä.

Ratsastus tietenkin aloitettiin kevyesti molempien vuoksi, sillä Tottikin oli saanut toissapäivänä rokotuksen. Tietenkin odotin, että hyppisin ilosta ratsastamisen jälkeen, mutta oli pakko myöntää pettymykseni. Minusta tunti oli omalta osaltani, miten sen nyt kauniisti sanoisi, riman alitus. Hevonen porskutti eteenpäin ja ratsastaja vain leijui perässä. No, parempi sielläkin kuin yläilmoissa. Joten tunnin jälkeen oloni oli jokseenkin ristiriitainen. Olihan se mahtavaa palata selkään, mutta kaiken sen odotuksen jälkeen tähänkö on päädytty?
Olihan tiistaina toki muutakin ohjelmaa kuin vain se ratsastus. Aamutallin jälkeen laitoin Karolle hevosia kuntoon ja illalla olikin sitten ponikerho - olen siis alkanut pitämään tiistaisin ponikerhoa, joka alkaa illalla kuudelta ja jonka kesto on puolitoista tuntia. Yleensähän näissä heppakerhoissa aiheina on ihan hevosen kuntoon laitosta harjaamiseen, mutta koska kerholaiseni ovat jos jonkun kerran pyörineet mukana tallilla vanhempiensa kanssa ja nähneet yhtä sun toista, halusin kerhosta jollain tapaa erilaisen. Siinä käytäisiin läpi asioita, joita välttämättä kaikkialla ei käytäisi. Ja joka kerralla kerholaiset pääsisivät kokeilemaan käytyä asiaa muutenkin kuin pelkästään teorian kanssa. Ja kukapa muukaan sopisi yhtä täydellisesti täydellisen kerhoponin kuvaan kuin Gino. En tiedä kuka oli asiasta eniten innoissaan; lapset, minä vai Gino.
Vaikka vähän yli mentiin, niin kyllä se maanantaikin oli viikko-ohjelmassa. Olin mukana aamutallissa, jonka jälkeen aloin laittamaan hevosia valmiiksi. Olen jopa pystynyt pikkuhiljaa aloittamaan karsinan puhdistusta. Eli parempaan päin koko ajan menossa. Iltapäivästä siistisin mikrofonilaitteita, jotka tulevat seuraavan kerran käyttöön shetlanninponien rotunäyttelyssä 14.2. Siis pian.

Hypätään takaisin keskiviikkoon. Aamutallin jälkeen ratsastin Dilman. Dilman kanssa sainkin paneutua taas ratsastuksen ylä- ja alamäkiin, kun aloin miettimään miten ja miksi. Miksi hevonen voi tuntua hyvältä vasempaan kierrossuuntaan ja tulla oikeaan niin tyhjäksi? Aloin tosissani käymään mielessäni näitä asioita läpi, kunnes ymmärsin, että vasenta kylkeä minun tulisi työstää. Joku varmaan lukee nyt ihmeissään tuon lauseen uudestaan. Miksi ihmeessä työstää vasenta, jos oikea tyhjä? Ja kyllä, järkeni huutaa tekojani vastaan, että työstä nyt se tasaiseksi, että oikeaan ohjaankin tulee jotain tuntumaa. Se siinä juuri onkin. Vasemmassa kierrossuunnassa oikea takajalka on ulkotakajalka. Taivutan hevosta aina jo alkukäynnissä siten, että takapää tulee ympyrän ulkopuolelle. Tässä tilanteessa ulommainen takajalka tekee sisäjalkaa suuremman työn. Oikeaan kierrossuuntaan vasen takajalka on ulommainen. Dilma tuntui tyhjältä oikeaan ohjaan, koska vastakkaisen puolen avut, tässä tapauksessa vasemman, eivät olleet menneet minulla läpi. Joten aloitimme ihan alusta. Suoruuden hakemisesta. Ratsastinkin oikeaan kierrossuuntaan hevonen muuten asettuneena ulospäin melkein sulkutaivutus -ajatuksella ja suoristin vasta ennen kulmaa, jossa ratsastin taas oikealla pohkeella taipuvaiseksi sisälle. Ja koska haluan käynnin ja ravin sujuvan ennen askellajin vaihtamista laukkaan, olen vain näinä kertoina ravannut ja mennyt käyntiä. Haluan saada sen tunteen, että hevonen tulee avuille, ennen kuin siirryin laukkaan.
Päivällä Karo ratsasti Toscan ja Pipsan ennen Annan valmennusta, johon meni Pikku-Mustalla ja Raksulla.
Torstai sujui samoissa merkeissä aamutallin ja hevosten kuntoon laiton suhteen, mutta perjantai olisi aikatauluiltaan erilainen. Karo olisi mukana ostotarkastuksessa Vermossa eräälle hevoselle, joten saisin liikuttaa hepat. Aloitin juoksuttamalla Pipsaa ja taluttamalla Raksua, jonka jälkeen ratsastin käyntiä Pikku-Mustalla ja Toscalla. Kovan pakkasen vuoksi ratsastin kevyesti Totilla kaikki askellajit ja Dilmalla taas käynti-ravi harjoituksia.

Nyt kun olen taas ratsastuskuntoinen, olen aloitellut Cinzankin kanssa treenaamista kesän kisoihin. Luulin, että Kaneli jäisi ensimmäiseksi ja viimeiseksi elämän hevoseksi, mutta olin väärässä. Kyllä olen niin kiitollinen, että allani on sellainen hevonen kuin Cinza, jonka kanssa saa yhdessä kehittyä. Yli vuosi tullut täyteen ja kun katsoo ensimmäisiä videopätkiä ekoista ratsastuskerroista, niin jotain on tapahtunut hevosen lisäksi myös ratsastajassa. Vaikka se oppiminen tuntuu joskus tappavan hitaalta, niin älkää panikoiko, kyllä se sieltä perässä laahaa. Ja jos mennään ihan pohjamutiin niin siitäkin voi olla onnellinen. Sieltä on sitten suunta vain ylös.