Elossa ollaan muttei kauan näillä pakkasilla.

Maanantaina, 4.1, suunnattiin auton nokka kohti Vaskiota. Kuukauden sairasloman jälkeen oli aika totutella mieltä ja kehoa pikkuhiljaa arkeen. Yli kuukauden olen ollut ratsastamatta ja nyt alkaa kärsivällisyys niin henkisesti kuin fyysisesti loppua. Tämä on ollut pisin aika pitkiin aikoihin, jolloin en ole kavunnut hevosen selkään. Jotkut murehtivat tässä vaiheessa tuleeko jonkin sortin takapakkia pelon takia, minä taas murehdin kiukusta pihisten hytkynkö suuntaan jos toiseen hevosen selässä KUUKAUDEN TAUON JÄLKEEN!! Lihakset surkastuneet olemattomiin sängyn pohjalla - jos niitä on koskaan ollutkaan - ja "taidoista" puhumattakaan - mitkä taidot, niitä ei ainakaan ole ollut, jos en saa hevosta pysymään edes nelinkontin.
Neuvo kaikille lukijoilleni; luut eivät ole tehty kestämään yli 500 kiloista eläintä. Ne kyllä murtuvat. Eli jos putoatte, älkää jääkö alustaksi rakkaalle hevosellenne. Itse voin vain todeta, että onneksi Suomen talvi päätti tulla jälkijunassa, niin ei kopotilla ollut hokkeja. Siitäpä vasta rumaa jälkeä olisi tullut.
Koska olen yhä monessa muotoa invaliidi, lääkäri kehotti aloittamaan työt varovasti, sillä luiden täydellisessä luutumisessa menee useita kuukausia, tarkemmin sanottuna 3kk - ja koska murtumat eivät jääneet vain yhteen, vaan menin sitten hankkimaan niitä koko vasemman kylkiluuston edestä. Aloittaa varovasti? En edes ymmärrä tuota käsitettä. Minulla on työssäoppimisjakso, josta en halua jäädä jälkeen. Ulkona on kylmä, mutta ensikauden kisoihinkin pitäisi päästä treenaamaan. Joten sana "varovasti", ei kuulu sanavarastooni. Valitettavasti olen kuitenkin päässyt toteamaan, että lääkärit ovat olleet oikeassa. Aina, kun kuvittelee olevassa kunnossa, ei sitä tarvita kuin pieni, hyvin huonoksi osoittautuva kiertoliike, ja kylki antaa muistuttaa olemassaolostaan. Joten hammasta purren on vain pakko yrittää aloittaa rauhallisesti ja varovasti työt.
Inhoan olla näin saamaton. Omat rajat tulevat niin selkeästi vielä vastaan, että minusta on tuntunut, että olen enemmänkin välillä tiellä kuin hyödyksi.

Maanantaina päivä kului varusteiden putsaamisessa ja muutaman hevosten harjaamisessa. Pelkkä varustaminenkin on tuottanut vielä sormen suuhun, kun ei saa ilman kipua nostettua edes satulaa selkään. Illasta pääsin seuraamaan iltatallin tekoa.
Tiistaina pakkanen sen kuin vain kiristyy. Paidat päälle ja toppatakki niskaan ja olo on kuin vankilasta karanneella. Hiukset osoittaa joka suuntaan, niin sähköisiä kuin ovat, ja liikkuminen luonnistuu kuin pakkopaita päällä.
Päivä hurahti loimia pestäessä, varusteiden putsauksella, hevosten kuntoon laiton auttamisella ja Karon kaappia siivotessa. Onnistuin jopa siivoamaan muutamat lantakasat maneesista. Tästä se lähtee. Alkuviikon aikana olen päässyt myös useasti seuraamaan, kun Karo liikuttaa hevosiaan.

Tämän lisäksi tiistaina oli myös vikellystä vierailevan opettajan tähdittämänä. Lapset pääsivät kokeilemaan polvilla oloa luotettavan Mikko-suomenhevosen selässä ja vanhemmat halukkaat jopa seisomista ja vaa'an tekoa. Sain ikuistettua jopa muutaman kuvan ja videon kameralle.
Vikellyksessä on tärkeää pitää varpaat ojennettuna alas. Eli varpaat alas ja kantapäät ylös. Kuulostaa tutulta. En tiedä pitäisikö tässä kohtaa nauraa vai itkeä.
Se, että olen päässyt seuraamaan paljon ratsastusta, ei niinkään ole helpottanut kaipuutani hevosen selkään, enemmänkin lisännyt sitä. Mutta parempi sekin kun ei mitään. Pitkään en halua kuitenkaan olla vain sivustakatsoja. Oli olotila mikä tahansa, haluan päästä mahdollisimman pian ratsaille!

Keskiviikkona aloitin päiväni samalla tavalla kuin edeltävät, putsaamalla varusteita, järjestelemällä tavaroita ja harjaamalla ns. paremmassa käytössä olevia pinteleitä siistimmäksi. Varustin hevosia jopa melkein kokonaan, satulan laitto tuottaa vain ongelmia. Pääsin myös paneutumaan kirjallisiin tehtäviini, jotka saimme Opistolta ennen työssäoppimisen aloittamista.
Puolelta päivin kuvasin samassa talossa asuvalle Sinille hänen tunninpitoaan Ypäjän tehtävää varten. Kuten olen kirjoittanut, hän opiskelee siellä myös, mutta aikuiskoulutuksen monimuotolinjalla.
Illalla Karo ratsasti vielä Raksun. Pääsin seuraamaan tuon hienon hevosen upeita liikkeitä kera laukkapiruettien.