Mitä tapahtuu kun ei osaa lentää?

Luulisi, että kaikkien menneiden putoamisteni jälkeen opettelisin pikkuhiljaa kasvattamaan siivet selkään. Valitettavasti tätä taitoa ei minulle ole suotu, joten hevoset ovat antaneet minulle esimakua siitä. Mutta koska maata ympäröi painovoima, ei hyvien ystävien lento-opetus yritykset ole tuottaneet tulosta. Siksi maankamara on tullut vuosien saatossa tutuksi.
Viimeksi kesällä minulle tapahtui putoaminen, joka sai lievään sairaalakuntoon. Oltiin aluekisoissa Liedossa, korkeutena vain vaivaiset 90cm, kun poni päätti vetää viimeisellä esteellä lossit pohjaan. Voitonkiilto silmissä ja vähintään sijoituksesta varmana, ratsastin reippaassa tempossa viimeiselle esteelle, kun poni pysähtyi kuin seinään esteen edessä merkkejäkään kietäytymisestä antamatta. Tietenkin putosin ja jotenkin jäin jalkoihin. Polvilumpioni - ikuinen riesani - muljahti sijoiltaan ja jossain siinä rytäkässä löin leukani joko hevoseen tai maahan. No, polvilumpiolle ei mitään voi tehdä, muuta kuin kuvata sisäisten vauroiden varalta ja lykätä kipua särkylääkkeillä.
Kesän jälkeen en ole sittemmin pudonnut hevosen selästä. En tiedä pitäisikö minun arvostaa sitä, että hevoset pitävät minun kirjaimellisesti maan kamaralla.
Epäonnisesti sunnuntaina tullessani alas tikapuilta, polveni petti altani. Lumpio muljahti sijoiltaan ettei vain pääse totuus unohtumaan. Ollessani yläasteella, lumpion sijoiltaan meno oli kiusallinen vaiva, jota tapahtui usein. Ihan pienistä, kiertoliikkeistä, se vain petti alta. Ei tässä nyt kyse ole mistään elämästä ja kuolemasta, mutta useaan otteseen jouduin taivaltamaan yläasteen läpi keppien kanssa. Polvilumpio muljahti aina minun kohdallani paikoilleen takaisin, kun joillakin se joudutaan vääntämään sijoilleen. Voisin pitää itseäni onnekkaana. Pahin kipu on kuitenkin se, että yleensä lumpion ympärille tulee niin paljon turvotusta, että kertynyt neste joudutaan poistamaan piikin kanssa pois. Se tekee kipeää.
Sunnuntaina luulin, että pääsin helpolla eikä lääkärikäyntiä tarvittaisi. Maanantaina polveni oli kuitenkin niin tukki, että jouduin lääkäriin. Veren poisto polvesta oli kiikun kaakun, mutta sanoin, että mikäli se voitaisiin välttää, en tahtoisi sitä. Lääkärit antoivat minun siis välttää tämän, mutta jouduin viikon sairaslomalle. Polveen ei saisi tulla kiertoliikettä tai painetta. Mutta koska en pysty olemaan pitkään poissa hevosen selästä, olen kysynyt sekä TYKSin kirurgeilta, fysioterapeuteilta että terveyskeskuksen lääkäreiltä saanko polvellani ratsastaa ja he toistivat sen, mitä edelliseen lauseeseen kirjoitin: kiertoliikettä ei saa tulla. Mutta he ovat antaneet luvan ratsastaa, mikäli paineelta ja kiertoliikkeiltä vältytään. Eli toisin sanoen se toteutuu vain käynnissä, mutta pääsenpähän selkään.
Ja koska en osaa olla ratsastamatta, päätin mennä tallille, aluksi vain katsomaan hevosia ja olemaan ulkoilmassa. Mutta ratsastamatta on minulle, kuin ottaisi karkin pieneltä lapselta. Joten nousin selkään. Ajatuksena vain hetkeksi. Tuntui tutulta päästä satulaan ja tuntea hevosen liikkeet alla, vaikka meno ei ollutkaan minkäänlaista vääntöä tai kääntöä vaan ihan pitkin ohjin köpöttelyä. Ratsuni päätti kuitenkin pysähtyä ja siitä alkoi varsinainen tapahtumaketju. En todellakaan voinut arvata mitä seuraavaksi tapahtuisi, koska hevonen ei ollut koskaan tehnyt minulle mitään sellaista. Se lähti peruuttamaan ja nousi pystyyn. Jotenkin hevonen onnistui keuliessaan kääntymään, ja tässä vaiheessa putosin. Ilmeisesti hetken roikuin jalustimessa, koska sekin irtosi(?). Kuitenkin, tamma astui rintalastani päälle ja sellaista kipua en ole aikoihin kokenut. Viimeksi silloin, kun neljä vuotta sitten putosin ja hevonen pukitti, potkaisemalla hokkikengällä päähän.
Hevonen vietiin heti talliin ja minut sairaalaan. Rintalastani, kylkiluuni ja solisluuni röntgenkuvattiin. Vastaukset saataisiin kuitenkin vasta seuraavana päivänä. Aamulla tuli soitto, jonka mukaan minun tulisi mahdollisimman pian lähteä sairaalaan. Vasemmassa keuhkossani oli ilmarinta, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että keuhkoni oli painunut kasaan ja kerännyt ilmaa ja verta.
Olin letkuissa neljä päivää. Kipu oli sanoin kuvaamatonta, mutta sain helpotukseksi särkylääkettä. Olin jatkuvassa tarkkailussa ja pisin matka, minkä neljänä päivänä liikuin, oli sairaalavuoteesta vessaan ja takaisin. Nukuin suurimman osan päivästä letkujen imiessä verta ja ilmaa keuhkostani. Kaiken kaikkiaan verta tuli neljän päivän kuluessa yli 40 milliä, kun sitä ei pitäisi tulla ollenkaan. Myös vasemman puolen kylkiluuni olivat kokeneet kovan kolauksen ja useissa luissa oli murtumia. Ojasta allikkoon siis.
Viime viikon maanantaina minulla oli kontrollikäynti. Onnekseni ilmarinta oli parantunut, mutta nyt jopa röntgenissä näkyi selvemmin kylkiluiden murtumat. Lääkäri sanoi, että luiden kokonaan luutumisessa menee 3kk. Kuukauteen en saa nostella kiloa painavempia asioita. Suurin riski, mikä kuitenkin vielä on olemassa, on ilmarinnan uusiutuminen. Nyt olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja teen niinkuin lääkäri määrää. Kestää tovi, ennenkuin voin tehdä töitä normaalisti saatikka ratsastaa kunnolla. Joten mitä toiveita kirjoitan joulupukille? Laskuvarjon. Ehkäpä se auttaisi minua kiperissä tilanteissa. Minun tuurillani sotkeutuisin kuitenkin naruun. Joten antaa olla.