Kun mietin mennyttä, suhteellisen lyhyttä taivaltani ratsastajana, olen aina siitä lähtinen, kun kisaamisesta tuli "se juttu", ollut hermostuneempi este- kuin koulukisoissa. Se ei johdu siitä, että estepuolella voitto tai sijoitus on pienestä kiinni, vaan siitä, että hyppääminen ei ollut minulle enää vain harrastamista. Siitä tuli elämän tapa, jossa janosin menestystä. Se tunne, kun sai viedä ruusukkeen kotiin - sitä ei voi sanoin kuvailla. Tai sitä, kuinka väsynyt koko loppupäivän olin, kun kaikki adrenaliini meni kisoihin jännittämiseen. Jännittäminen ei minun kohdallani ollut pelkoa, vaan silkkaa kunnianhimoa. Voin kirkkain silmin myöntää, että kisatessani Kanelilla, menin jokaiseen luokkaan fiiliksellä kaikki tai ei mitään. Menin voittamaan.
Mutta silloin en osannutkaan samalla tavalla arvostaa perusratsastusta. Silmäni todellakin ovat avautuneet työssäoppimiseni aikana. Jo pelkän kuuntelemisen avulla, olen alkanut saamaan käsitystä siitä, miten ja miksi koulupuolta enemmän vääntävät ratsastavat juuri kyseisellä tavalla. Tämä on ollut minulle kuin pyörän keksimistä uudelleen. Ja nyt sen sijaan että himoitsisin voittoputkea kisoissa, haluan kehittyä. Haluan kehittää heikkouksiani ratsastustaidoissani ja parantaa jo opittuja. Haluan tulla paremmaksi, jotta ehkäpä joskus tulevaisuudessa minäkin saisin siirtää tietojani eteenpäin. Haluan tehdä varsinkin ratsastamisesta ammatin, joten haluan oppia vielä lisää, jotta minullakin mahdollisesti olisi jalansija ratsastuksen maailmaan. Tällä alalla ei ole helppoa elättää itseään, jos todella haluaa tehdä ratsutuksesta elinkeinon. Pitää saada taustaa: ratsutettavia hevosia, kilpailutuloksia, valmennettavia ja valmentajia, joilla on eri näkemykset siitä, miten ja miksi kuuluu tehdä asioita, jotka kehittävät omaa taitoa. Kuten olen aikaisemmin jo kirjoittanut, kun saa neuvon sieltä, toisen täältä ja kolmannen jostain muualta, alkaa muodostumaan käsitys omasta ratsastuksesta ja alkaa havainnollistamaan miksi tekee ratsastaessa niinkuin tekee.
Palataanpa keskiviikkoon. Päiväni aikataulu oli seuraavanlainen:
- klo 7.00 : aamutalli -> pihattohevosten ruokinta (säilöheinä + lisärehut) ja vesien täyttö
- noin klo 7.30 : pihattojen siivoaminen ja kuivitus
- noin klo 9.30 : Alexan ratsastus, hoito ym
- noin klo 12.30 : Totin valmistelu ratsastusvälikoetta varten
- klo 13.30 : opettajamme saapui -> koe alkaa
- noin klo 15.00 : Karolle ratsastettavia kuntoon
- illalla Karo osallistui kahteen valmennukseen, joten Pikku-Mustan ja Pipsan kuntoon laitto meni kuudesta eteenpäin -> hoito, talutus ym.
Tilanteen piti havainnollistaa sitä, miten näytät ratsastaessa hevosen jollekulle. Eli pukien toisiksi sanoiksi, oli puoli tuntia aikaa verrytellä hevonen, ratsastaa se kaikissa askellajeissa ja tehdä kyseiselle yksilölle tuttuja tehtäviä, yrittää saada hevosesta parhaat puolet esiin.
Omasta mielestäni koe olisi voinut mennä paremmin, mutta tätä reaktiota osasin itseltäni odottaa. Karokin sanoi, että olin aivan valkoinen, kun lähdimme kohti maneesia :D
Aloin hieman syyllistymään ratsastuksen aikana siihen, että yritin kuitenkin ottaa Totin liian nopeasti eteen. Ratsastin samoja asioita, joita teimme edeltävänä päivänä tunneilla: takaosan siirtämistä volteilla, siirtymisiä askellajien välillä (valitettavasti tein liian vähän, en saanut Tottia ihan niin tuntumalle ja ns. nousemaan ylämäkeen eli nostamaan etupäätään). Olisi pitänyt tehdä enemmän siirtymisiä askellajin sisällä, temponvaihteluja. Toki tein ravissa, mutta vain lisättyyn tai keskiraviin, ja erojen olisi pitänyt olla selvemmät. Minun olisi pitänyt saada Tottia reagoimaan nopeammin pohkeeseen, tulemaan herkemmärksi, jotta ensinnäkin: A. en olisi syyllistynyt samaan vanhaan virheeseen, josta yritän päästä eroon -> kantapäiden nousemiseen, kun hevosen tempo ei pysy samana vaan sahaa edestakaisin reippaan ja laiskahkon välillä, JA B. siirtymiset olisivat olleet pehmeämpiä.
Taas tein laukkaa vähiten. Ja siirtymiset laukan ja ravin välillä olivat ok, mutta kuskin olisi pitänyt valmistella enemmän. Siirtymisiä ja nostoja olisi pitänyt olla enemmän. Tein myös väistöjä. Ja koska en hillinnyt itseäni, halusin näyttää kuinka hyvin väistöt ovat meillä menneet, ajatukseni oli liikaa sivulle, kun väistön pitäisi myös edetä. Väistöissä ei ole tarkoituksena vain saada hevosta astumaan ristiin, vaan sen tulee myös edetä.
Totti oli kuitenkin hieno. 4-vuotias ruuna teki niin hyvin asiat, kun ratsastaja pyysi. Kuskilla olisi pitänyt olla enemmän malttia, paineiden sietokykyä ja älliä siitä, mitä tekee ja miksi. Luulisi, että blogitekstieni jälkeen kaikki olisi tuoreessa muistissa.
Silti, haluan kehittyä. Haluan oppia. Haluan parantaa. Joten ehkäpä vielä jonain päivänä, en mene valmennukseen/kisaan tms. näyttämään - vaan menen ratsastamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti