Pidä hermosi kurissa! vol1

Cinza ensimmäisissä koulukisoissaan syksyllä

Jo maanantaina tiesin, mitä tuleman piti. Ratsukoulutus -linjamme opettaja ja rk14-luokkamme luokanvalvoja tulisi seuraamaan ja arvostelemaan ratsastustani tulevana keskiviikkona välikokeiden merkeissä. Ja koska teksteistäni ja ikuisista rohkaisuistani huolimatta olen tällainen jännittäjä, pelkkä ajatus sai sydämeni lyömään vähintään sataa. Ja kokemuksesta tiedän, kun todella haluaa näyttää kehityksen ja parhaimmat puolet ratsastuksesta, kaikki menee päin mäntyjä. Joten luonnistauduin tulevaan keskiviikkoon ajatuksella, että se kuitenkin menee huonosti ja että onneksi oli vasta maanantai. Sain sitä ennen ratsastella omia aikojani, omassa rauhassa ja ehkäpä nauttia onnistumisen tunteista ennen sitä, että murehdin koko loppuillan miksen tehnyt asioita toisin.
Maanantaina 9.11 päivä alkoi kuten jokainen edeltävän viikon päivä. Paitsi että maanantaisin olen saanut luvan aloittaa vasta yhdeksältä, jotta pääsen kyydillä Vaskioon, eikä sunnuntaista tule niin pitkää edestakaisin ajelua. Pipsa omistajineen ajoi pihaan hiukan ennen kymmentä, jolloin olin jo ehtinyt tekemään Edin päivän liikutuksen juoksuttamalla ruunan haassa. Toisena hevosena piti olla, ja ensimmäisenä ratsastusvuorossa, Tosca, mutta teimme nopean vaihdon ja Karo liikuttikin Pipsan ennen. Tammojen jälkeen vuoroon oli Pikku-Musta.
Roosan hoidon ja talutuksen tein, kuten normaalisti päivärutiineiden jälkeen, Karon ratsastettua päivän hevoset. Tämän jälkeen siirryin siivoamaan pihatot ja täytin niiden vedet.
Tiistai kului samalla rytmillä kuin muut päivät. Pihattohevosten ruokinta seitsemältä, vesien täyttö/vaihto, pihattojen siivous ja ensimmäisen hevosen kuntoon laitto ratsastusta varten. Pikku-Mustalla oli vapaa, joten liikutettavia hevosia oli yksi vähemmän.
Yhden jälkeen, jolloin yleensä olisi Karolla ollut ratsatettavana hevonen tai pari, laitoin suomenhevosruuna Tottia valmiiksi Karon tuntia varten. Ja koska tunti oli ensimmäinen varsinainen valmennustyyppinen tunti Totin kanssa Karon valvovan silmän alla, sai se kämmenpohjat hikoamaan ja sydämen lyömään jännityksestä. Typerää. Mitä syytä on jännittää tunnille menoa? Koska olin ollut kerran aijemmin jo Nuutin kanssa Karon tunnilla, ei siitä pitäisi ottaa paineita. Ja vaikka kuinka päässäni soi Karon sanat, jotka aikaisemmin tännekin olen kirjannut: "Valmentaja ei tule arvostelemaan ratsastustaitoasi, vaan kehittämään teitä ratsukkona", tuntui ajatus tunnista pelottavalta. Osa lukijoistani nyt varmasti kyseenalaistaa jännitystäni, ehkäpä naureskelee huvittuneina mielessään. Mutta silti siihen on vain yksi vastaus: kovat suorituspaineet.
Koska olen päässyt ratsastamaan Tottia melkein työssäoppimisjaksoni alusta lähtien suurinpiirtein noin kerta viikkoon, pitäisi minun hiljalleen oppia tuntemaan, miten juuri tätä kyseistä yksilöä ratsastetaan, minkälaisia tehtäviä se tarvitsee vertyäkseen. Mutta koska olen päässyt kokemaan, miltä se tuntui hyvinä päivinään, kun kaikki sujui saumattomasti, tietenkin halusin että myös Karo näkisi tapahtuneen kehityksen. Jos ei hevosessa, niin ainakin minussa, verrattuna niihin aikoihin kun aloitin Koivumäellä ja verryttelin Karolle hevosia alle. Verrattuna niihin aikoihin, kun minullekin tärkein asia oli hevosen ryhti, taipuvuus ja muoto. Kun avuille saaminen merkitsi vain sitä, että hevosen saa kulkeamaan pyöreänä.
Olen oppinut paljon jo pelkästään kuuntelemalla. Laitan aina merkille, miten Karo neuvoo muita ratsukoita ja yritän nähdä erot ennen-jälkeen neuvon. Olen kysynyt, kun on tullut kysyttävää. Paljon kysymyksiä miten, miksi, milloin.
Tunnin tehtäviin kuului paljon hevosjoogan oppeja. Takapään siirtämistä volteilta ja ympyröiltä ulos, taivuttelua ja ratsastamista matalaan muotoon. Väistöjä ja laukannostoja. Ja nämä ovat todellisuudessa niitä asioita, joita käytetään, kun pyritään saamaan hevonen herkäksi ja rennoksi, pyritään saamaan se avuille. Kun Totti tuntui hyvältä ohjaan - se ei painanut, eikä vastustellut - Karo pyysi keräämään ohjaa hiljalleen. Tässä vaiheessa Totti aavistuksen alkoi painamaan kuolaimelle, vastustelemaan muutosta. Tämän kaltaisissa tapauksissa pitää itse pysyä rauhassa, houkutella hevosta takaisin ohjan ja pohkeen väliin esimerkiksi palaamalla volttitehtäviin; asettamalla takapäätä ulos. Mielellään sitä avittaisi hieman ohjalla, mutta samalla kun syyllistyy repimään ohjista, menettää sen työn, mitä on yrittänyt tehdä menneen puolentunnin aikana. Enkä tarkoita, etteikö ohjaa saisi ollenkaan käyttää ratsastaessa. Tottakai ratsastaja joutuu tilanteesta riippuen tekemään pieniä hienosäätöjä ohjalla, puolipidätteitä hetkellisesti kooden hevosen tai aavistuksen liikuttelemalla kuolainta. Hyvä muistisääntö kuitenkin on, että kyynärkulma ei saisi muuttua, eli ohjaa ei saisi vetää taakse. Tätä kutsutaan tuttavallisesti hevospiireissä sahaamiseksi tai vemputtamiseksi.