Tiistaina menin aamutalliin mukaan. Viime viikosta otin opikseni sen, että loimittaminen (varsinkaan jatkuva nostoliike) ei ollut fiksuimpia ideoitani. Loppupäivän sainkin kulkea vinossa käsi kyljellä. Joten nyt otin loimitettavakseni vain tallin pienempiä hevosia ja poneja tai hevosia, joilla ei ole niin paksut ulkotoppaloimet. Päivällä Karo ratsasti omien hevostensa ohella myös Totin ja Nuutin.
Hillaa, Karon tyttöä, olen opettanut harrastelemaan Ginon kanssa poniagilityä. Lasten mielestä hevostelu on paljon muutakin kuin pelkkää ratsastusta ja kaikki uusi on kivaa. Tämä luonteenpiirre on kyllä ihailtavaa. Vaikka itsekin rakastan kaikkea puuhastelua kavioeläinten kanssa, ei mikään vedä vertoja ratsastukselle, varsinkaan niille hyville päiville, kun kaikki sujuu ja hevonen toimii kuin ihmisen mieli. Vain onnistumiset antavat pontta lajin jatkamiseen, oli kyse sitten harraste- tai kilparatsukosta. Jos aina kokee vain vastoinkäymisiä, menee ratsastuksesta pian se ilo, jota se aluksi tuotti ja tekemisestä tulee vain suorittamista. Olen päässyt myös itse kokemaan sen. Toissavuonna, kun ratsuni päätti alkaa kieltämään esteillä aina kisoissa (ja voi härre gyyd kun kyse oli yleensä radan viimeisimmistä, maailman tavallisimmista esteistä kuten vihreästä okserista), aloin epäilemään myös itseäni. Kaikki käyvät ratsastuksessa ennemmin tai myöhemmin pohjamudissa. Mutta piristykää! Sieltä on suunta vain ylös.
Hilla ja Gino aloittivat helpoista asioista, joita jokaisessa agilitykisassa on. Pieniä erikoisesteitä ja pujottelua, pressun päältä yli kävelemistä. Kerroin Hillalle todellisen kokemuksen kautta, että agility ei ole vain esteiden yli pääsemistä. Sitä voisi oikeastaan käyttää ponin ja taluttajan välisenä luottamuskokeena. Pisin rataa on kaikennäköistä ja -kokoista härpäkettä, mutta jokaisen ali tai yli on mentävä, käyttötarkoituksesta riippuen. On pressua, keinulautaa ja verhoa, on esteitä ja ehdotonta suosikkiani: autonrenkaita. Tässä esteessä tulee ponin/hevosen asettaa etujalkansa renkaan sisään ja seisoa siinä annettu aika.
Illasta autoin vielä erästä tyttöä opettelemaan hevostelun alkeita, varustuksesta itsenäiseen ratsasastukseen.
Keskiviikkona Karo ratsasti Linna-tallissa kolme hevosta. Tämän jälkeen liikutettavana oli vielä omat kauraturvat sekä yksityiset läpiratsastettavat Nuutti ja Raksu. Illasta siivosin kuivatushuoneesta kuivat loimet ja huovat ja järjestelin muutenkin hiukan paikkoja.
Torstaina jatkoin aamulla tehtävien täyttämistä, jotka Ypäjältä saimme. Puoleltapäivin Karo tuli taas liikuttamaan omansa ja Nuutin sekä Raksun. Opastin Hillaa aloittamaan astetta vaikeamman tehtävän agilityssä, keinulaudalle meno. Puuvarastosta löysimme täydellisen laudan, joka kannattelisi pienen ponin painoa. Aluksi kehotin Hillaa menemään ponin kanssa pelkästään laudan yli. Alun kummasteluiden jälkeen poni ylitti sen kuin vanhana tekijänä. Palkitseminen on tässä kohtaa tärkeää. Hevoset oppivat kokemuksien kautta, niin hyvien kuin huonojen.
Seuraavaksi siirsimme levyn puomin päälle. Olin todella yllättynyt, kun poni meni siihen heti muitta mutkitta, sillä yleensä se on kiikkuvuutensa takia yksi agilityn vaikeammista tehtävistä.
Illalla nyppisin vielä Pikku-Mustan harjan.
Perjantaina olin mukana jälleen aamutallissa. Puoli kymmenen hujakoilla aloin laittamaan ensimmäistä hevosta valmiiksi ja nopeastihan se aika siinä kului, kun ratsastettavia oli hevonen toisensa perään.
Mietin tässä yhtenä päivänä ratsastusta noin yleensä. Miten onnistumiset vaikuttavat meihin, mutta samalla myös ne epäonnistumiset. Sitten mietin omaa tilannettani. Hevonen, joka heitti minut selästään nousemalla arvaamattomasti pystyyn, oli saanut minut miettimään useasti syytä siihen. Pari kuukautta ehdin hänellä menemään ennen tapaturmaa ja olin jopa tyytyväinen siihen, minkälaiseksi tamma tuli - ja tämä sanoo jo paljon, sillä yleensä etsin vain epäkohtia, en hyviä. Juuri siinä oli asian ydin, sillä kelatessani tätä päässäni, huomasin, että kaikki onnistumiset jätän huomioimatta epäonnistumisen jälkeen. Minua oli harmittanut, sillä olimme tehneet töitä hevosen rentouden eteen. Mutta sitten ajattelin taivaltani Kanelin kanssa. Kuinka useasti sorruin kisatilanteessa yhden pudotuksen jälkeen miettimään vain sitä, mikä meni vikaan. Loppujen lopuksi se on vain yksi pudotus. Se ei ratkaise kokonaisuutta, se ratkaisee osan. Ja että minun olisi pitänyt kiittää ponia suorituksen jälkeen, eikä moittia vain itseäni. Oikeastaan aluksi teinkin niin, mutta kunnianhimo on jokseenkin sokaisevaa. Ja eritoten koukuttavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti