Siinäpä kaikille miettimistä. Usein tulee mietittyä, mitä ihmettä on oikein tullut säädettyä aikaisemmin. On ollut niitä hevosia, jotka ei liiku, jotka liikkuvat liikaa, jotka yksinkertaisesti puksuttavat menemään ja niitä joiden mielestä maailma on ihmeellinen paikka. On tullut ilottua, mutta on tullut kaduttua. Ja onhan sitä tullut ajatelleeksi myös, miksi löi päänsä pantiksi jonkun hevosen takia, uhrasi verta ja kyyneliä ja käynyt epätoivon partaalla.
Monilla on varmasti tullut elämässään kohdalle kahdenlaisia hevosia; niitä taivaanlahjoja, jotka osaa ja niitä, jotka ei ymmärrä mitään. Ei pohjetta, ei pidätettä, rentoudesta puhumattakaan. Ja silti jaksaa mennä suu messingillä, kun ei lentänytkään selästä. Hurraa sitä iloa.
Monet haluavat viimeistään minun iässäni oman hevosen, koska se on oma. Sillä voi sitten vetää joko kukkahattu päässä tai vääntää hampaat irvessä kentällä. Kukaan ei enää puutu menoosi, koska se on omasi. Mielessäsi ehkä siintää pilvilinnat tason nostamisesta ja kisoissa kiertämisestä. Mikäs siinä. Onhan se oma hevonen kiva lisä perheeseen. Ainakin tulee tuplaamaan sitten menojen määrän - niin rahallisesti kuin ajallisesti.
Minä en haluaisi omaa hevosta. Onhan niitä myynti-ilmoituksia tullut tässä katsottua ja todettua, että siinä olisi taas kiva peli, mutta yhtäkään omaa konia ei seiso pihassamme, ei tosin kenenkään muunkaan. Minä rakastan ratsastaa muiden hevosia. Varsinkin niitä pidemmällä tähtäimellä pysyviä. Voin myös myöntää, etten ratsasta enää vain ratsastamisen ilosta. Haluan, että treenaamisella, ja luottamuksen tekemisellä ratsastajan ja hevosen välille, on jokin tarkoitus. Hevonen ei koskaan ole ollut minulle vain väline, jonka liikutan ja heitän muiden sekaan. Mitä enemmän hevonen on alussa arvellutavampi ja epäilevämpi minua kohtaan, sitä enemmän haluan murtaa jään välillämme. Pyrin aina siihen, että saisin jonkunlaisen kontaktin hevoseen, että hevonen tuntisi sen, jonka kanssa se työskentelee.
Ainut hevonen tähän mennessä, jonka kanssa voin sanoa toimineeni jonkinlaisessa symbioosissa, oli Kaneli. Ihmisiä kohtaan epäileväisestä ponista kuoriutui yhden tytön poni. Ja vaikka näin ei periaatteessa koskaan voi sanoa, sanon silti. Tunsin ponin kuin omat taskuni. Kivikkoisen alun jälkeen työ tuotti tulosta. Enkä alussa olisi koskaan voinut uskoa sanovani, että hyppäisimme kisoissa metrin ratoja. Tätä samaa tunnetta rakennetaan nyt Cinzan kanssa. Emme ehkä tähtää estekisoihin, mutta haluan joku kerta saada sen tunteen, että voin sanoa luottavani hevoseen niin paljon, että voisin tehdä sen kanssa mitä vain. Samaan pyrin myös Jaskan kanssa, joka on uusi tuttavuus hevospiirissäni. Jaska & Jaska (kaikille ihmetteleville, minua siis kutsutaan Jaskaksi). Tämän koomisemmaksi se ei voisi muuttua.
Jälkikäteen, kun mietin hevosia, jotka viskoivat minua selästään kuin räsynukkea, jotka ovat kirjaimellisesti antaneet potkua elämääni (esimerkiksi pääni välityksellä) ja joiden takia itkin, petyin, tosiaan vuodatin verta, hikeä ja kyyneliä, en olisi olisi tässä tilanteessa ratsastajana kuin nyt olen. Minulla ei olisi Cinzaa, Jaskaa eikä rohkeutta, päättäväisyyttä ja kunnianhimoa tavoitella unelmiani. Kun niiden kanssa työskentelin ja kaikkien epäonnistumisien jälkeen koinkin onnistumisen, ilon ja jonkun saavuttamisen tunteen, tiesin siitä hetkestä lähtien, että tätä haluan tehdä elämässäni. Se on unelmani ja siitä saan kiittää näitä ns. "vaikeita tapauksia". Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, hevoset toimivat myös opettajinamme ja ne opastavat ja auttavat meitä, jos opimme erottamaan onnistumiset virheistä.
Torstaina 11.2 ja perjantaina 12.2 oli Karolla Terhi Stegarsin valmennukset Kemiössä. Torstaina minä pääsin mukaan ihastelemaan paikkaa ja trailerin nokka suunnattiin kohti Anna Von Wendtin tallia kera Pikku-Mustan ja Raksun. Puhuimme Karon kanssa matkalla siitä, kuinka ongelmatilanteiden ratkaisu, miten ja miksi, kehittää ratsastajaa. Karo sanoi minulle, että epäonnistumisten ja ongelmien selättämisestä oppii. Koska silloin pitää miettiä ratkaisua tilanteeseen, mitä ja miten pitää ratsastaa. Ja tämä on osa sitä, mikä kehittää ratsastajaa.
Valmennuksissa toimin ensin P-Mustalle ja sitten Raksulle hevosenhoitajana ja kuntoonlaittajana. Varusteet oli puhdistettu edellisenä päivänä viimeisen päälle ja yritin valita sävy-sävyyn huopien ja suojien/pinteleiden väriä - tottakai tällaisessa tilanteessa haluan laittaa myös hevoset viimeisen päälle hienoiksi. Tässä tosin epäonnistuin hieman Pikku-Mustan kanssa, jonka suojat olivat valkoiset ja huopa tumma - eli perussiisti yhdistelmä - mutta huovassa oli pinkkiä. Kolmen värin sääntö; kolme väriä sekoittaa silmää liikaa, värisävyt ovat eri asia, mutta kolme täysin eri väriä..
Aina, kun Karo meni ulkopuoliselle työssäoppimisjaksollani valmentautumaan, halusin päästä mukaan. Kuuntelu on yksi tärkeimpiä avaimia oman ratsastuksen parannukseen. Ehkäpä tunnilla tulisi esiin pari vinkkiä, joita minäkin pystysin käyttämään omassa perusratsastuksessani.
Launtaina 13.2 järjesteltiin tiloja valmiiksi sunnuntain shetlanninponien rotunättelyyn ja kun sunnuntai koitti, paikalle ilmestyi 30-40 supersuloista shetlanninponia eri kokoisina ja värisinä. Too cute! Sunnuntain olin muutenkin todella hilpeällä tuulella, en yleensä jutustele niitä näitä vieraiden ihmisten kanssa, mutta oli mukavaa nähdä kuinka positiivinen mielentilani tarttui muihinkin. Olin toimihenkilönä kantiinissa ja huolehdin suurimman osan ajasta kaikesta siellä tapahtuvasta, leipien teosta ja kahvin keitosta itse myymiseen. Pääsin olemaan Hillalle myös avustajana Junior Handler luokassa. Hilla sijoittui Ginon kanssa toiseksi. Olimme tiistain ponikerhossa harjoitelleet ryhmän kanssa hevosen/ponin näyttöä, joten oli ihanaa seurata, että puhe ei ollut mennyt kuuroille korville, vaan Hillakin hymyili ponia esittäessään.
Olisin niin toivonut Valle-ponin päässeen myös paikalle. Jotkut, jos olivat Ypäjällä kansainvälisissä shetlanninponien rotunäyttelyissä, ehkä ovat nähneet liinaharjaisen ruunan, jota olen näyttänyt mätsäreissä (match show) ja virallisissa rotunättelyissä. Tähän mennessä Vallero on menestynyt toivotusti ja Ypäjän kansainvälisistä rotunäyttelyistäkään emme lähteneet tyhjin käsin, vaan Vallesta tuli ruunien ykkönen! Ja miten Valle reagoi? No tietenkin pissimällä palkintojen jaossa. Hätä ei katso tällä ponilla paikkaa eikä aikaa!
Skippaan nyt yhden viikon välistä. Palaan siihen kyllä myöhemmin, ingen panik, mutta kirjoitan nyt tämän kuluneen viikon pois alta.
Hevostelu on hauskaa. Oikeasti. Vaikka joku juttu tuntuisi sillä hetkellä menevän niin alamäkeen, niin ainakin minä omakohtaisesti voin nauraa omille töppäyksilleni myöhemmin. Hox, myöhemmin. Olen kuullut useasti mainittavan siitä, että olen perfektionisti. Enhän ole? Kunhan nyt kaikki menee täydellisesti, niin voin olla tyytyväinen.
Päiväni on pilalla, jos hevonen ei kulje hyvin. Jos minulle jää ratsastuksen jälkeen sellainen tunne, että en oikein ole varma, miksi hevoseni ei vastaa apuihini pyydetysti, suurinpiirtein kihisen kiukusta. En siis odota kaiken menevän täydellisesti, mutta eikö sitä kohti ole aina hyvä tavoittaa? Olen myöskin kriittinen. Hyvinkin paljon. Haluan olla edes jokseenkin hyvä, tai edes jotain sinne päin. Edes hieman. Ihan vähän. Vihaan häviämistä, tästä luonteenpiirteestä alan kuitenkin pääsemään eroon. Siitä en pääse kuitenkaan, että haluan joka kerta saada edes jostain onnistumisen tunteen.
En myöskään voi käsittää, miten jotkut voivat/kykenevät/osaavat keskustella sivistyneesti samaan aikaan kuin ratsastavat. Minä en ikinä pystyisi siihen. Koko ratsastus menee pilalle, jos aloitan sen juttelemalla jollekkin kaverille. Eihän siitä mitään tulee. Ajatuskatkos. Vähintään. Jollain tasolla ympärilleni muodostuu aina kupla - saippuakupla kenties? - kun nousen hevosen selkään. Silloin keskityn vain ja ainoastaan hevoseen ja ratsastukseen. Ehkä olen jollain tapaa sitten yksinkertainen, en kykene tekemään monta asiaa kerralla. I just have to deal with it.
Maanantaina aloitin päiväni klippaamalla kaksi hevosta. Perjantaina kun sain tyytyä siihen, ettei klipperissä ollut akkua. No, nyt pitäisi ainakin olla, kun saanut latautua viikonlopun yli.
Jos alan klippaamaan hevosta, haluan, ettei se näytä hutiloidulta. Karva on uusiutuva luonnonvara, mutta en kestä katso sitä, jos lopputulos on jotain sinnepäin. Ja jos minä en kestä katsoa lopputulosta, mites on kisoissa tuomareiden laita?
Olen myöskin päässyt toteamaan, etten ole kovinkaan taiteellinen ihminen. En osaa piirtää, en maalata, enkä mitään siltä väliltä. Onneksi klippaamisessa ei tarvitse olla kuin selkeitä viivoja. Tai voisi olla, ellei minua olisi pyydetty koristamaan klipattavia hevosiani sydämillä. Olin saanut Roselle onnistumaan aikaisemmin yhden sydämen, mutta se ei tee minusta ammattilaista. Joten kun Vosulle piti tehdä kannuksien kohdalle kylkiin sydämet - joillakin hevosilla on herkempi iho, joten tällä vältytään hiertymiltä ym. - sainkin sitten kieli keskellä suuta yrittää tehdä itsestäni taiteellisen. missä menikin kaksi tuntia ja lopputulos oli vain tyydyttävä. Päätin vähän lisätä oma-aloitteisesti lisää sydämiä, kun kannuskohta epäonnistui oikealta kyljeltä niin pahasti, ettei omistaja ehkä ottaisi sitä niin huomioon, vaan keskittyisi muihin koristeisiin. Olikin kuulemma saanut päivän naurut.
Toiseenkin hevoseen meni melkein kaksi tuntia. Olen hidas, mutta onneksi voin vedota siihen, että hevonen on nuori ja vasta toista kertaa klippauksessa ja oli toiselta puolelta kylkeä vähän sählä. Ja minä kuitenkin vasta aloittelija tässä hommassa.
Loppupäivä kuluikin mukavasti varusteita puhdistaessa ja Sissin ratsastuksessa. Illalla pääsin tekemään ensimmäistä kertaa itsenäisesti iltatallin.
Tiistaina liikutettavana oli Pauliina, ja hänen kanssaan aloitinkin jo kukon laulun aikaan, jotta ehtisin laittamaan Karolle hepat kuntoon, sillä tallille saapuisi osteopaatti, joka aloittaisi hoitonsa hevosista ja lopuksi hoitaisi ihmisiä. Lyhyesti sanottuna osteopaatti-hoitoa voisi omalla tavalla verrata hierontaan. Mutta se onkin lähinnä kipu-/tulehduskohtien painamista, mutta hoidon ei tulisi silti sattua. Osteopaatti aloitti hevosista ja siirtyi myöhemmin ihmisiin. Heppakerhokin kokoontui taas illalla ja kävimme asioita läpi juoksutuksesta ja join up'ista. Yritin siis tehdä lapsista hevoskuiskaajia - en tiedä millä menestyksellä tosin, kun omatkin hepat eivät halua pysyä neljällä jalalla, vaan yrittävät inhimillistyä kulkemaan kahdella. Tätä juuri tarkoitan. Voin myöhemmin jopa vetää huumoria epäonnistumisista. Olen todella hauska.
Keskiviikkona aloitin aamuratsastuksella Dilmasta. Olin niin tyytyväinen ratsastuskertaan, että paistoin kuin aurinko, vaikka ulkona satoi lunta. Ihmekös se tulikin räntänä alas. Mutta halusin, että joku näkisi joku kerta, kun menemme Dilmalla. Koska voihan sitä aina sanoa, että menee hyvin, vaikka meneekin päin ... maneesia. Illasta oli taas Annan valkkuja, johon Karo osallistui Toscalla, Raksulla ja Pipsalla. Aikataulut venähtivät, joten Karo jätti Pikku-Mustan kanssa valmennuksen välistä ja minä sain ratsastaa tamman kevyesti illalla. Pikku-Musta on vain yksinkertaisesti upea hevonen. Oli hienoa saada mennä sellaisella 5-vuotiaalla. Ennen Pikku-Mustaa autoin kuitenkin paria lasta erään ponin kuntoon laitoissa ja pidin heille pienimuotoista tuntia.
Torstaina aloitin päiväni kera Dilman. Siitä sitten pääsin hiukan keventelemään Toscaa, joka saisi kevyen päivän eilisen valmennuksen jälkeen. Tämän jälkeen laitoin Karolle kuntoon Pikku-Mustan ja Pipsan. Päivän päätteeksi putsasin tavaroita ja illasta otin vastaan Pauliinan, joka tuli valmennuksista tallin ulkopuolelta - eli siis hoidin Pauliinan, siistisin kamat ja laitoin loimet ym. muut varusteet pois.
Perjantai alkoi Sissin ratsastamisella ja Pauliinan kanssa kevyellä peltokäynnillä. Siitä sitten Karolle hepat kuntoon ja pois. Kun Karo ratsasti viimeistä hevostaan, Tottia, pääsin samaan aikaan liikuttamaan Dipsyä ja sain taas todeta, että nuoren hevosen kanssa ei voi peitellä virheitään. Niitä ei korjaa hevonen sinun puolestasi, vaan sinun pitää itse korjata ne ja mahdollisesti samalla pyrkiä korjaamaan hevosen. Siksi nautin nuorien hevosten/ponien kanssa menosta. Ne tuovat niin selkeästi omat virheesi esille. Jotta voit saada hevosen toimimaan, tulee sinun ensin korjata omaa ratsastusta, koska nuoren kanssa se on kaiken lähtökohta. Dipsyn kanssa mentäessä sain todella hyviä vinkkejä Karolta. Ennen kaikkea sain taas todeta, että peräänanto on kaiken tulos. Siitä ei aloiteta, siihen pyritään pääsemään.
Lopuksi vielä tästä oheisesta videosta; en omista, en ole siinä, en kuvaa, mutta löysin YouTubesta (hyvä ystäväni). En myöskään omista blogini ominaisuuksia, enkä tiedä omistanko tekstejäkään enää, vai kuuluvatko nekin Googlelle :p
