Luulisi, että kaikkien menneiden putoamisteni jälkeen opettelisin pikkuhiljaa kasvattamaan siivet selkään. Valitettavasti tätä taitoa ei minulle ole suotu, joten hevoset ovat antaneet minulle esimakua siitä. Mutta koska maata ympäröi painovoima, ei hyvien ystävien lento-opetus yritykset ole tuottaneet tulosta. Siksi maankamara on tullut vuosien saatossa tutuksi.
Viimeksi kesällä minulle tapahtui putoaminen, joka sai lievään sairaalakuntoon. Oltiin aluekisoissa Liedossa, korkeutena vain vaivaiset 90cm, kun poni päätti vetää viimeisellä esteellä lossit pohjaan. Voitonkiilto silmissä ja vähintään sijoituksesta varmana, ratsastin reippaassa tempossa viimeiselle esteelle, kun poni pysähtyi kuin seinään esteen edessä merkkejäkään kietäytymisestä antamatta. Tietenkin putosin ja jotenkin jäin jalkoihin. Polvilumpioni - ikuinen riesani - muljahti sijoiltaan ja jossain siinä rytäkässä löin leukani joko hevoseen tai maahan. No, polvilumpiolle ei mitään voi tehdä, muuta kuin kuvata sisäisten vauroiden varalta ja lykätä kipua särkylääkkeillä.
Kesän jälkeen en ole sittemmin pudonnut hevosen selästä. En tiedä pitäisikö minun arvostaa sitä, että hevoset pitävät minun kirjaimellisesti maan kamaralla.
Epäonnisesti sunnuntaina tullessani alas tikapuilta, polveni petti altani. Lumpio muljahti sijoiltaan ettei vain pääse totuus unohtumaan. Ollessani yläasteella, lumpion sijoiltaan meno oli kiusallinen vaiva, jota tapahtui usein. Ihan pienistä, kiertoliikkeistä, se vain petti alta. Ei tässä nyt kyse ole mistään elämästä ja kuolemasta, mutta useaan otteseen jouduin taivaltamaan yläasteen läpi keppien kanssa. Polvilumpio muljahti aina minun kohdallani paikoilleen takaisin, kun joillakin se joudutaan vääntämään sijoilleen. Voisin pitää itseäni onnekkaana. Pahin kipu on kuitenkin se, että yleensä lumpion ympärille tulee niin paljon turvotusta, että kertynyt neste joudutaan poistamaan piikin kanssa pois. Se tekee kipeää.
Sunnuntaina luulin, että pääsin helpolla eikä lääkärikäyntiä tarvittaisi. Maanantaina polveni oli kuitenkin niin tukki, että jouduin lääkäriin. Veren poisto polvesta oli kiikun kaakun, mutta sanoin, että mikäli se voitaisiin välttää, en tahtoisi sitä. Lääkärit antoivat minun siis välttää tämän, mutta jouduin viikon sairaslomalle. Polveen ei saisi tulla kiertoliikettä tai painetta. Mutta koska en pysty olemaan pitkään poissa hevosen selästä, olen kysynyt sekä TYKSin kirurgeilta, fysioterapeuteilta että terveyskeskuksen lääkäreiltä saanko polvellani ratsastaa ja he toistivat sen, mitä edelliseen lauseeseen kirjoitin: kiertoliikettä ei saa tulla. Mutta he ovat antaneet luvan ratsastaa, mikäli paineelta ja kiertoliikkeiltä vältytään. Eli toisin sanoen se toteutuu vain käynnissä, mutta pääsenpähän selkään.
Ja koska en osaa olla ratsastamatta, päätin mennä tallille, aluksi vain katsomaan hevosia ja olemaan ulkoilmassa. Mutta ratsastamatta on minulle, kuin ottaisi karkin pieneltä lapselta. Joten nousin selkään. Ajatuksena vain hetkeksi. Tuntui tutulta päästä satulaan ja tuntea hevosen liikkeet alla, vaikka meno ei ollutkaan minkäänlaista vääntöä tai kääntöä vaan ihan pitkin ohjin köpöttelyä. Ratsuni päätti kuitenkin pysähtyä ja siitä alkoi varsinainen tapahtumaketju. En todellakaan voinut arvata mitä seuraavaksi tapahtuisi, koska hevonen ei ollut koskaan tehnyt minulle mitään sellaista. Se lähti peruuttamaan ja nousi pystyyn. Jotenkin hevonen onnistui keuliessaan kääntymään, ja tässä vaiheessa putosin. Ilmeisesti hetken roikuin jalustimessa, koska sekin irtosi(?). Kuitenkin, tamma astui rintalastani päälle ja sellaista kipua en ole aikoihin kokenut. Viimeksi silloin, kun neljä vuotta sitten putosin ja hevonen pukitti, potkaisemalla hokkikengällä päähän.
Hevonen vietiin heti talliin ja minut sairaalaan. Rintalastani, kylkiluuni ja solisluuni röntgenkuvattiin. Vastaukset saataisiin kuitenkin vasta seuraavana päivänä. Aamulla tuli soitto, jonka mukaan minun tulisi mahdollisimman pian lähteä sairaalaan. Vasemmassa keuhkossani oli ilmarinta, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että keuhkoni oli painunut kasaan ja kerännyt ilmaa ja verta.
Olin letkuissa neljä päivää. Kipu oli sanoin kuvaamatonta, mutta sain helpotukseksi särkylääkettä. Olin jatkuvassa tarkkailussa ja pisin matka, minkä neljänä päivänä liikuin, oli sairaalavuoteesta vessaan ja takaisin. Nukuin suurimman osan päivästä letkujen imiessä verta ja ilmaa keuhkostani. Kaiken kaikkiaan verta tuli neljän päivän kuluessa yli 40 milliä, kun sitä ei pitäisi tulla ollenkaan. Myös vasemman puolen kylkiluuni olivat kokeneet kovan kolauksen ja useissa luissa oli murtumia. Ojasta allikkoon siis.
Viime viikon maanantaina minulla oli kontrollikäynti. Onnekseni ilmarinta oli parantunut, mutta nyt jopa röntgenissä näkyi selvemmin kylkiluiden murtumat. Lääkäri sanoi, että luiden kokonaan luutumisessa menee 3kk. Kuukauteen en saa nostella kiloa painavempia asioita. Suurin riski, mikä kuitenkin vielä on olemassa, on ilmarinnan uusiutuminen. Nyt olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja teen niinkuin lääkäri määrää. Kestää tovi, ennenkuin voin tehdä töitä normaalisti saatikka ratsastaa kunnolla. Joten mitä toiveita kirjoitan joulupukille? Laskuvarjon. Ehkäpä se auttaisi minua kiperissä tilanteissa. Minun tuurillani sotkeutuisin kuitenkin naruun. Joten antaa olla.
torstai 10. joulukuuta 2015
tiistai 8. joulukuuta 2015
12.-13.11 aikataulut
Torstai, 12.11, aikataulu:
- klo 7.00 : aamutalli -> "pikkupihaton" ja "ison pihaton" hevosten ruokinta heinällä (säilöheinää arviolta 2-3kg/per hevonen) ja lisärehuilla yksilöittäin. Pikkupihatossa suurin osa hevosista ja poneista on Karon omistamia, ne saavat kokonsa ja kuluttavuutensa perusteella sopivat määrät kivennäistä. Koska hoidettavista hevosista kuitenkin lähes kaikki - aivan kuten tallissa - ovat yksityisiä, saavat hevoset omistajiensa määräämät annokset joko perusrehuin tallin puolesta (kivennäinen ja kaura) tai/lisäksi omat, erikseen ostetut rehut. Omat rehut on sekä tallissa asuville, että pihatossa oleville hevosille valmiiksi laitetut omistajien puolesta. Tallin hevosten lisärehut ovat kiinninnäisissä kipoissa (vältetään ei-haluttujen vieraiden esim. rottien ja hiirien tulo) karsinoiden edessä ja pihattolaisten tallin pääoven edessä.
- noin klo 7.30 : pihattojen putsauksen aloittaminen. Aloitan siivoamalle ensin pikkupihaton, sillä siten saan haravoitua kerralla pihalle tippuneet oljet/lannat, jotka putoavat kottikärryistä. Näin piha-alue säilyy siistinä, eikä edustasta tule kuraista.
- noin klo 8.15 : isomman pihaton siivouksen vuoro. Siivoan päivittäin pikkupihaton hiekka-alueen, mutta isomman pihaton tarhaosa kuuluu yksityisten omistajien siivottavaksi. Siivottuani pihaton, haravoin kuitenkin pihaton edustan ja otan pois likaheinät ja lannat, jotka ovat lähellä pihaton ovensuuta. Näin vältytään siltä, että hevoset tallovat lantakasat, josta muodostuu pian sateisilla keleillä kuraa tai pakkaspäivillä lantojen jäätymiseltä. Lantoja ei siis tarvitse repiä talvisin ja säästytään rikkinäisiltä talikoilta.
- noin klo 9.15 : haravoin ison pihaton edustan
- noin klo 9.30 : Pikku-Mustan harjaus ja hoito -> talutus reippaassa käynnissä 40min
- n. klo 10.50 : Pipsan harjaus ja hoito -> talutus reippaassa käynnissä 40min
- n. klo 12.30 : Toscan laitto valmiiksi ratsastusta varten
- n. klo 13.00 : Roosan hoito ja talutus n. 30min
- n. klo 14.00 : ruokapaussi
- n. klo 14.30 : Rosen klippaus (yksityinen hevonen)
- n. klo 16.15 : Edin ratsastus
Perjantai, 13.11, aikataulu :
- klo 7.00 : aamutalli (heinien ja rehujen jako, vesien täyttö)
- noin klo 7.30 : pikkupihaton siivouksen aloitus
- noin klo 8.15 : ison pihaton siivous
- n. klo 9.15 : pihan ja pihaton edustan haravointi
- n. klo 9.30 : ensimmäinen hevonen kuntoon -> Karo tulee hieman jälkeen 10 -> hevonen talutettuna ja juoksutettuna
- n. klo 10.45 : toinen hevonen harjattuna, hoidettuna, varustettuna. Jos hevonen kuuluu juoksutettaviin ennen ratsastusta, juoksutus. Talutus 15min. Edellisen ratsastettavan hoito.
- n. klo 11.30 : kolmas hevonen harjattuna, hoidettuna, varustettuna. Jos hevonen kuuluu juoksutettaviin ennen ratsastusta, juoksutus. Talutus 15min. Edellisen ratsastettavan hoito.
- n. klo 12.15 : neljäs hevonen valmiina ja edellisen hoito (harjaus/pesu, loimitus, jalkojen kylmäys ja värinäkoneeseen laitto n. 15min)
- ruokapaussi
- n. klo 13.00 : Raksun (uusi hevonen, yksityinen) klippaamisen aloitus
- n. klo 13.15 : Karo lenkiltä Pikku-Mustan kanssa. Keskeytän klippaamisen, hoidan P-Mustan pois (jalkojen pesu, harjaus, loimitus)
- n. klo 14.15 : Raksu klipattuna ja ratsastuskamat putsattuna, satula/suitset puhtaaksi suittuna ja suojat ja putsit pestynä
- n. klo 14.45 : Edi hoidettuna ratsastusvalmiuteen. Edin ratsastus n. 45min.
- n. klo 15.30 : Edin hoito, loimitus ym.
- n. klo 16.15 : kotiin lähtö
Pidä hermosi kurissa! vol2
Keskiviikko erottui viikon muista päivistä selvästi. Ei niinkään erilaisilla aikatauluilla vaan sillä, että opettajamme Ypäjältä tulisi suorittamaan ratsastuksen välikokeeni Vaskioon. Päivä, jota olin odottanut ja pelännyt, tai pelkäen odottanut.
Kun mietin mennyttä, suhteellisen lyhyttä taivaltani ratsastajana, olen aina siitä lähtinen, kun kisaamisesta tuli "se juttu", ollut hermostuneempi este- kuin koulukisoissa. Se ei johdu siitä, että estepuolella voitto tai sijoitus on pienestä kiinni, vaan siitä, että hyppääminen ei ollut minulle enää vain harrastamista. Siitä tuli elämän tapa, jossa janosin menestystä. Se tunne, kun sai viedä ruusukkeen kotiin - sitä ei voi sanoin kuvailla. Tai sitä, kuinka väsynyt koko loppupäivän olin, kun kaikki adrenaliini meni kisoihin jännittämiseen. Jännittäminen ei minun kohdallani ollut pelkoa, vaan silkkaa kunnianhimoa. Voin kirkkain silmin myöntää, että kisatessani Kanelilla, menin jokaiseen luokkaan fiiliksellä kaikki tai ei mitään. Menin voittamaan.
Mutta silloin en osannutkaan samalla tavalla arvostaa perusratsastusta. Silmäni todellakin ovat avautuneet työssäoppimiseni aikana. Jo pelkän kuuntelemisen avulla, olen alkanut saamaan käsitystä siitä, miten ja miksi koulupuolta enemmän vääntävät ratsastavat juuri kyseisellä tavalla. Tämä on ollut minulle kuin pyörän keksimistä uudelleen. Ja nyt sen sijaan että himoitsisin voittoputkea kisoissa, haluan kehittyä. Haluan kehittää heikkouksiani ratsastustaidoissani ja parantaa jo opittuja. Haluan tulla paremmaksi, jotta ehkäpä joskus tulevaisuudessa minäkin saisin siirtää tietojani eteenpäin. Haluan tehdä varsinkin ratsastamisesta ammatin, joten haluan oppia vielä lisää, jotta minullakin mahdollisesti olisi jalansija ratsastuksen maailmaan. Tällä alalla ei ole helppoa elättää itseään, jos todella haluaa tehdä ratsutuksesta elinkeinon. Pitää saada taustaa: ratsutettavia hevosia, kilpailutuloksia, valmennettavia ja valmentajia, joilla on eri näkemykset siitä, miten ja miksi kuuluu tehdä asioita, jotka kehittävät omaa taitoa. Kuten olen aikaisemmin jo kirjoittanut, kun saa neuvon sieltä, toisen täältä ja kolmannen jostain muualta, alkaa muodostumaan käsitys omasta ratsastuksesta ja alkaa havainnollistamaan miksi tekee ratsastaessa niinkuin tekee.
Palataanpa keskiviikkoon. Päiväni aikataulu oli seuraavanlainen:
Tilanteen piti havainnollistaa sitä, miten näytät ratsastaessa hevosen jollekulle. Eli pukien toisiksi sanoiksi, oli puoli tuntia aikaa verrytellä hevonen, ratsastaa se kaikissa askellajeissa ja tehdä kyseiselle yksilölle tuttuja tehtäviä, yrittää saada hevosesta parhaat puolet esiin.
Omasta mielestäni koe olisi voinut mennä paremmin, mutta tätä reaktiota osasin itseltäni odottaa. Karokin sanoi, että olin aivan valkoinen, kun lähdimme kohti maneesia :D
Aloin hieman syyllistymään ratsastuksen aikana siihen, että yritin kuitenkin ottaa Totin liian nopeasti eteen. Ratsastin samoja asioita, joita teimme edeltävänä päivänä tunneilla: takaosan siirtämistä volteilla, siirtymisiä askellajien välillä (valitettavasti tein liian vähän, en saanut Tottia ihan niin tuntumalle ja ns. nousemaan ylämäkeen eli nostamaan etupäätään). Olisi pitänyt tehdä enemmän siirtymisiä askellajin sisällä, temponvaihteluja. Toki tein ravissa, mutta vain lisättyyn tai keskiraviin, ja erojen olisi pitänyt olla selvemmät. Minun olisi pitänyt saada Tottia reagoimaan nopeammin pohkeeseen, tulemaan herkemmärksi, jotta ensinnäkin: A. en olisi syyllistynyt samaan vanhaan virheeseen, josta yritän päästä eroon -> kantapäiden nousemiseen, kun hevosen tempo ei pysy samana vaan sahaa edestakaisin reippaan ja laiskahkon välillä, JA B. siirtymiset olisivat olleet pehmeämpiä.
Taas tein laukkaa vähiten. Ja siirtymiset laukan ja ravin välillä olivat ok, mutta kuskin olisi pitänyt valmistella enemmän. Siirtymisiä ja nostoja olisi pitänyt olla enemmän. Tein myös väistöjä. Ja koska en hillinnyt itseäni, halusin näyttää kuinka hyvin väistöt ovat meillä menneet, ajatukseni oli liikaa sivulle, kun väistön pitäisi myös edetä. Väistöissä ei ole tarkoituksena vain saada hevosta astumaan ristiin, vaan sen tulee myös edetä.
Totti oli kuitenkin hieno. 4-vuotias ruuna teki niin hyvin asiat, kun ratsastaja pyysi. Kuskilla olisi pitänyt olla enemmän malttia, paineiden sietokykyä ja älliä siitä, mitä tekee ja miksi. Luulisi, että blogitekstieni jälkeen kaikki olisi tuoreessa muistissa.
Silti, haluan kehittyä. Haluan oppia. Haluan parantaa. Joten ehkäpä vielä jonain päivänä, en mene valmennukseen/kisaan tms. näyttämään - vaan menen ratsastamaan.
Kun mietin mennyttä, suhteellisen lyhyttä taivaltani ratsastajana, olen aina siitä lähtinen, kun kisaamisesta tuli "se juttu", ollut hermostuneempi este- kuin koulukisoissa. Se ei johdu siitä, että estepuolella voitto tai sijoitus on pienestä kiinni, vaan siitä, että hyppääminen ei ollut minulle enää vain harrastamista. Siitä tuli elämän tapa, jossa janosin menestystä. Se tunne, kun sai viedä ruusukkeen kotiin - sitä ei voi sanoin kuvailla. Tai sitä, kuinka väsynyt koko loppupäivän olin, kun kaikki adrenaliini meni kisoihin jännittämiseen. Jännittäminen ei minun kohdallani ollut pelkoa, vaan silkkaa kunnianhimoa. Voin kirkkain silmin myöntää, että kisatessani Kanelilla, menin jokaiseen luokkaan fiiliksellä kaikki tai ei mitään. Menin voittamaan.
Mutta silloin en osannutkaan samalla tavalla arvostaa perusratsastusta. Silmäni todellakin ovat avautuneet työssäoppimiseni aikana. Jo pelkän kuuntelemisen avulla, olen alkanut saamaan käsitystä siitä, miten ja miksi koulupuolta enemmän vääntävät ratsastavat juuri kyseisellä tavalla. Tämä on ollut minulle kuin pyörän keksimistä uudelleen. Ja nyt sen sijaan että himoitsisin voittoputkea kisoissa, haluan kehittyä. Haluan kehittää heikkouksiani ratsastustaidoissani ja parantaa jo opittuja. Haluan tulla paremmaksi, jotta ehkäpä joskus tulevaisuudessa minäkin saisin siirtää tietojani eteenpäin. Haluan tehdä varsinkin ratsastamisesta ammatin, joten haluan oppia vielä lisää, jotta minullakin mahdollisesti olisi jalansija ratsastuksen maailmaan. Tällä alalla ei ole helppoa elättää itseään, jos todella haluaa tehdä ratsutuksesta elinkeinon. Pitää saada taustaa: ratsutettavia hevosia, kilpailutuloksia, valmennettavia ja valmentajia, joilla on eri näkemykset siitä, miten ja miksi kuuluu tehdä asioita, jotka kehittävät omaa taitoa. Kuten olen aikaisemmin jo kirjoittanut, kun saa neuvon sieltä, toisen täältä ja kolmannen jostain muualta, alkaa muodostumaan käsitys omasta ratsastuksesta ja alkaa havainnollistamaan miksi tekee ratsastaessa niinkuin tekee.
Palataanpa keskiviikkoon. Päiväni aikataulu oli seuraavanlainen:
- klo 7.00 : aamutalli -> pihattohevosten ruokinta (säilöheinä + lisärehut) ja vesien täyttö
- noin klo 7.30 : pihattojen siivoaminen ja kuivitus
- noin klo 9.30 : Alexan ratsastus, hoito ym
- noin klo 12.30 : Totin valmistelu ratsastusvälikoetta varten
- klo 13.30 : opettajamme saapui -> koe alkaa
- noin klo 15.00 : Karolle ratsastettavia kuntoon
- illalla Karo osallistui kahteen valmennukseen, joten Pikku-Mustan ja Pipsan kuntoon laitto meni kuudesta eteenpäin -> hoito, talutus ym.
Tilanteen piti havainnollistaa sitä, miten näytät ratsastaessa hevosen jollekulle. Eli pukien toisiksi sanoiksi, oli puoli tuntia aikaa verrytellä hevonen, ratsastaa se kaikissa askellajeissa ja tehdä kyseiselle yksilölle tuttuja tehtäviä, yrittää saada hevosesta parhaat puolet esiin.
Omasta mielestäni koe olisi voinut mennä paremmin, mutta tätä reaktiota osasin itseltäni odottaa. Karokin sanoi, että olin aivan valkoinen, kun lähdimme kohti maneesia :D
Aloin hieman syyllistymään ratsastuksen aikana siihen, että yritin kuitenkin ottaa Totin liian nopeasti eteen. Ratsastin samoja asioita, joita teimme edeltävänä päivänä tunneilla: takaosan siirtämistä volteilla, siirtymisiä askellajien välillä (valitettavasti tein liian vähän, en saanut Tottia ihan niin tuntumalle ja ns. nousemaan ylämäkeen eli nostamaan etupäätään). Olisi pitänyt tehdä enemmän siirtymisiä askellajin sisällä, temponvaihteluja. Toki tein ravissa, mutta vain lisättyyn tai keskiraviin, ja erojen olisi pitänyt olla selvemmät. Minun olisi pitänyt saada Tottia reagoimaan nopeammin pohkeeseen, tulemaan herkemmärksi, jotta ensinnäkin: A. en olisi syyllistynyt samaan vanhaan virheeseen, josta yritän päästä eroon -> kantapäiden nousemiseen, kun hevosen tempo ei pysy samana vaan sahaa edestakaisin reippaan ja laiskahkon välillä, JA B. siirtymiset olisivat olleet pehmeämpiä.
Taas tein laukkaa vähiten. Ja siirtymiset laukan ja ravin välillä olivat ok, mutta kuskin olisi pitänyt valmistella enemmän. Siirtymisiä ja nostoja olisi pitänyt olla enemmän. Tein myös väistöjä. Ja koska en hillinnyt itseäni, halusin näyttää kuinka hyvin väistöt ovat meillä menneet, ajatukseni oli liikaa sivulle, kun väistön pitäisi myös edetä. Väistöissä ei ole tarkoituksena vain saada hevosta astumaan ristiin, vaan sen tulee myös edetä.
Totti oli kuitenkin hieno. 4-vuotias ruuna teki niin hyvin asiat, kun ratsastaja pyysi. Kuskilla olisi pitänyt olla enemmän malttia, paineiden sietokykyä ja älliä siitä, mitä tekee ja miksi. Luulisi, että blogitekstieni jälkeen kaikki olisi tuoreessa muistissa.
Silti, haluan kehittyä. Haluan oppia. Haluan parantaa. Joten ehkäpä vielä jonain päivänä, en mene valmennukseen/kisaan tms. näyttämään - vaan menen ratsastamaan.
lauantai 5. joulukuuta 2015
Pidä hermosi kurissa! vol1
![]() |
Cinza ensimmäisissä koulukisoissaan syksyllä |
Maanantaina 9.11 päivä alkoi kuten jokainen edeltävän viikon päivä. Paitsi että maanantaisin olen saanut luvan aloittaa vasta yhdeksältä, jotta pääsen kyydillä Vaskioon, eikä sunnuntaista tule niin pitkää edestakaisin ajelua. Pipsa omistajineen ajoi pihaan hiukan ennen kymmentä, jolloin olin jo ehtinyt tekemään Edin päivän liikutuksen juoksuttamalla ruunan haassa. Toisena hevosena piti olla, ja ensimmäisenä ratsastusvuorossa, Tosca, mutta teimme nopean vaihdon ja Karo liikuttikin Pipsan ennen. Tammojen jälkeen vuoroon oli Pikku-Musta.
Roosan hoidon ja talutuksen tein, kuten normaalisti päivärutiineiden jälkeen, Karon ratsastettua päivän hevoset. Tämän jälkeen siirryin siivoamaan pihatot ja täytin niiden vedet.
Tiistai kului samalla rytmillä kuin muut päivät. Pihattohevosten ruokinta seitsemältä, vesien täyttö/vaihto, pihattojen siivous ja ensimmäisen hevosen kuntoon laitto ratsastusta varten. Pikku-Mustalla oli vapaa, joten liikutettavia hevosia oli yksi vähemmän.
Yhden jälkeen, jolloin yleensä olisi Karolla ollut ratsatettavana hevonen tai pari, laitoin suomenhevosruuna Tottia valmiiksi Karon tuntia varten. Ja koska tunti oli ensimmäinen varsinainen valmennustyyppinen tunti Totin kanssa Karon valvovan silmän alla, sai se kämmenpohjat hikoamaan ja sydämen lyömään jännityksestä. Typerää. Mitä syytä on jännittää tunnille menoa? Koska olin ollut kerran aijemmin jo Nuutin kanssa Karon tunnilla, ei siitä pitäisi ottaa paineita. Ja vaikka kuinka päässäni soi Karon sanat, jotka aikaisemmin tännekin olen kirjannut: "Valmentaja ei tule arvostelemaan ratsastustaitoasi, vaan kehittämään teitä ratsukkona", tuntui ajatus tunnista pelottavalta. Osa lukijoistani nyt varmasti kyseenalaistaa jännitystäni, ehkäpä naureskelee huvittuneina mielessään. Mutta silti siihen on vain yksi vastaus: kovat suorituspaineet.
Koska olen päässyt ratsastamaan Tottia melkein työssäoppimisjaksoni alusta lähtien suurinpiirtein noin kerta viikkoon, pitäisi minun hiljalleen oppia tuntemaan, miten juuri tätä kyseistä yksilöä ratsastetaan, minkälaisia tehtäviä se tarvitsee vertyäkseen. Mutta koska olen päässyt kokemaan, miltä se tuntui hyvinä päivinään, kun kaikki sujui saumattomasti, tietenkin halusin että myös Karo näkisi tapahtuneen kehityksen. Jos ei hevosessa, niin ainakin minussa, verrattuna niihin aikoihin kun aloitin Koivumäellä ja verryttelin Karolle hevosia alle. Verrattuna niihin aikoihin, kun minullekin tärkein asia oli hevosen ryhti, taipuvuus ja muoto. Kun avuille saaminen merkitsi vain sitä, että hevosen saa kulkeamaan pyöreänä.
Olen oppinut paljon jo pelkästään kuuntelemalla. Laitan aina merkille, miten Karo neuvoo muita ratsukoita ja yritän nähdä erot ennen-jälkeen neuvon. Olen kysynyt, kun on tullut kysyttävää. Paljon kysymyksiä miten, miksi, milloin.
Tunnin tehtäviin kuului paljon hevosjoogan oppeja. Takapään siirtämistä volteilta ja ympyröiltä ulos, taivuttelua ja ratsastamista matalaan muotoon. Väistöjä ja laukannostoja. Ja nämä ovat todellisuudessa niitä asioita, joita käytetään, kun pyritään saamaan hevonen herkäksi ja rennoksi, pyritään saamaan se avuille. Kun Totti tuntui hyvältä ohjaan - se ei painanut, eikä vastustellut - Karo pyysi keräämään ohjaa hiljalleen. Tässä vaiheessa Totti aavistuksen alkoi painamaan kuolaimelle, vastustelemaan muutosta. Tämän kaltaisissa tapauksissa pitää itse pysyä rauhassa, houkutella hevosta takaisin ohjan ja pohkeen väliin esimerkiksi palaamalla volttitehtäviin; asettamalla takapäätä ulos. Mielellään sitä avittaisi hieman ohjalla, mutta samalla kun syyllistyy repimään ohjista, menettää sen työn, mitä on yrittänyt tehdä menneen puolentunnin aikana. Enkä tarkoita, etteikö ohjaa saisi ollenkaan käyttää ratsastaessa. Tottakai ratsastaja joutuu tilanteesta riippuen tekemään pieniä hienosäätöjä ohjalla, puolipidätteitä hetkellisesti kooden hevosen tai aavistuksen liikuttelemalla kuolainta. Hyvä muistisääntö kuitenkin on, että kyynärkulma ei saisi muuttua, eli ohjaa ei saisi vetää taakse. Tätä kutsutaan tuttavallisesti hevospiireissä sahaamiseksi tai vemputtamiseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)