19.9 Sen edestään löytää, minkä taakseen jättää

Ensinnäkin aloitan sillä, että tiedostan olleeni todella laiska blogini päivittämisessä. Siis todella. Kuviakin on niin paljon otettu, että muistikortti huusi hoosiannaa ja sanoi itsensä irti. Nyt kun ajattelin päivittää uudella tekstillä ja uusilla kuvilla, toisen kamerani akku loppui - ja tässä kamerassa siis suurin osa työssäoppimiskuvista. Ja laturini jäivät Vaskioon tullessani viettämään viikonloppua kotiin! Tätä voi tapahtua vain minulle.
Yritän nyt siis vain sanallisesti ja rajallisin kuvamateriaalein tämän päivän ratsastuksesta stoorata tähän kuluneesta viikosta. Tiistai alkoi kuten jokainen päivä, hevosten kuntoon laitolla. Iltapäivällä pääsin kuitenkin Karon mukana katsomaan yhtä myynnissä olevaa hevosta, jonka tuli näyttämään selästä käsin Suomen yksi nousevimpia nimiä kouluratsastuksessa, Eevamaria Porthan-Broddell eli Nipsu. Se tuntui epätodelliselta, sillä lähimpänä hänen opetustaan tai ratsastustaan olen ennen päässyt seuraamaan Hippoksen kolumnista ja Ypäjän kisoista. Ja hevonen oli upea, miten muutenkaan. Vaikka tamma oli tällä kaudella startannut "vain" vaativaa B:tä, pääsin todistamaan laukanvaihdot joka askeleella.
Keskiviikosta minulla ei ole enää mitään muistikuvaa, mitä silloin tapahtui. Sen muistan, että Karo ratsasti ykköshevosensa Toscan ja Pikku-Mustan sekä iki-ihanan Mokkulan. Olen myös liikuttanut nyt joka päivä Roosaa, joka on myös Pikku-Mustan emä, ja hänen eteensä yritän nyt kaikkeni, että tulee vielä entiseen loistoonsa ja pääsee kisaradoille suorittamaan kaikki GP:n liikkeet, jonka Karo on asettanut tavoitteekseen. Vielä ainakin ensiviikon Roosaa liikutetaan vain käynnissä, eteen-alas ratsastettuna.
Torstai ja perjantai kului molemmat päivät reissatessa ja ratsastaessa. Torstaina oli Pikku-Mustan ja Karon valmennukset Maaritilla ja kaikki sujui Mustalta ongelmitta lastauksesta matkailuun. Valmennuksissa ratsastettiin Pikku-Musta normaalisti ensin eteen-alas rentoon, pidempään muotoon, jonka jälkeen siirryttiin väistöihin ja lyhyemmälle ohjastuntumalle. Olen päässyt lähietäisyydeltä todistamaan ja näkemään oikein ratsastetun hevosen eron, sillä periaatteessahan hevosen kuuluisi pitää tempo ja muoto reagoimatta sen suuremmin siihen, millä ohjan pituudella ratsastetaan. Toki muoto tulee enemmän ylös ja pyöreämmäksi, mutta hevonen joka on rehellisesti ohjan ja pohkeen välissä, muokkaa runkoaan muutosten mukaan sen suuremmin niskuroimatta vastaan.
Perjantaina matkasimme aamulla kello yhdeksän reikäleipä Linna-tallille, jossa Karo ratsasti neljä estehevosta. Myönnettäkööt, että se tunne jonka estetallista saa, sai minutkin janoamaan takaisin hyppäämään ja radoille.
Torstaina ratsastin myös Vilketotin, jonka kanssa aloitimme yhteisen taipaleemme. Lokakuun edetessä alamme Karon opastuksella harjoittelemaan hyppäämistä. Eilen sain ratsastaa Totin lisäksi myös Alexan. Alexalla ratsastetun tunnin jälkeen jäi sellainen fiilis, että jotain olen oppinut. Enää en niinkään huomioi hevosen pelkkää etulinjaa vaan yritän parhaani mukaan ratsastaa koko runkoa. Sillä kun on saanut ratsastettua hevosen alas, on jotain mitä pystyy ottamaan ylös. Kuka tahansa voi sitoa hevosen kaulan eteen ja pitää sen siinä, mutta siinä ratsastuksen hienous piileekin; pitää osata hellittää kun järki sanoo toista.
Tänään treenailtiin Cinzan kanssa hevosjoogaa ja kun Cinzan sai liikkumaan toivotusti käyttäen selkäänsä, jopa minä tunsin eron selkään kuinka tyttö pidensi askeleitaan. Tästä löytyi kikka, jolla varmasti saamme korjattua koulupapereiden miinukset liian lyhyestä askeleesta. Kaikki lähtee ratsastajasta ja siitä kuinka paljon itse rajoittaa hevosen liikettä.

Askel pitenee..

.. ja takapääkin alkaa tulemaan mukaan