13.10 Kohti esteitä ja niiden yli

Kuluneen parin viikon aikana blogitekstini ovat vähentyneet. Yritin aikaisemmin ahtauttaa oppimani eri päiville, mutta teksteistä alkoi tulla auttamatta sekavia ja asiasta toiseen hyppääviä, joten kokeilin vähentää tekstien määrää kertomalla aina yhteen tekstiin aina tietyn havainnollistamani asian.
Edellisessä tekstissä pääsi ensimmäistä kertaa Totti esiintymään kuvamateriaalin kera. Totti on 4-vuotias suomenhevosruuna, jonka kanssa olemme nyt aloittaneet säännöllisen hyppäämisen kerta viikkoon. Joka kerta tuo nuori hevonen on päässyt yllättämään menemällä paremmin ja paremmin.
Kuten ratsastajatkin, jakautuvat hevosetkin niihin, ketkä pitäävät hyppäämisestä ja niihin ketkä eivät. Loogista. Kun nuorten hevosten kanssa aloitetaan  hyppääminen, käy se luonnollisesti helpommin, mikäli hevonen tuntuu siitä pitävän. Vaikka se tuntuisikin aluksi säätämiseltä, eikä hevonen tiedä mihin jalkojaan laittaa ensimmäisten hyppyjen aikana, on hevonen miellyttävämpi tuoda esteelle, mikäli sillä on omasta tahdostaan siihen imu. Näistä hevosista tulee yleensä niitä parempia hyppijöitä, tietysti on rajoituksia aina rotuun ja rakenteeseen katsoen.
Kun hyppiminen nuorten hevosten kanssa aloitetaan, sen tulla olla lähtökohtaisesti miellyttävä kokemus hevoselle. Toisin sanoen, sen tulee olla kivaa. Heti ei voida aloittaa liian korkeista tai vaikeista tehtävistä ja jo ensimmäisistä kerroista huomaa, millä hyppytekniikalla hevonen tehtäviin lähteen ja tästä voidaan miettiä jatkoa. Ratsastetaanko yhä kavaleteilla ja puomeilla vai voidaanko kenties tehtäviin yhdistellä pystyjä ja myöhemmin matalia oksereita. On monia hevosia, jo kokeneempia hyppääjiäkin, jolle se korkeus ei ole vaikuttava asia. Lähinnä valmennuksissa haetaan sitä, millä tekniikalla ja miten se tapahtuu.
Nuorten hevosten kanssa hypätessä on tärkeää pitää laukassa sama tempo koko ajan, kun lähestytään esteelle. Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, hyppäämisen tulee olla kivaa, ja se miten esteille tullaan, missä vauhdissa, tulee olla sen mukaista. Hevonen ei saisi tulla liian rauhallisessa tempossa hyppyyn saatikka kootusti.
Jo koska kyse on nuorista hevosista, hypyistä voi tulla liki täydellisesti ajoitettuja ja hyvässä kaaressa olevia tai aivan järkyttäviä. Ponnistus-/apupuomeja käytetään usein nuorilla havainnollistamaan esteille menoa ja ponnupaikkaa. Jotkut nuoret voivat keksiä myös hyppäävänsä niiden takaa ja näin ollen hypystä voi tulla kilometrin mittainen ja se todellinen este, mikä alunperin piti hypätä, voi jäädä hieman jalkoihin ja puomit lentelevät. Siitä ei kannata pettyä. Sama pätee, jos hevonen jääkin kyttäämään estettä, mutta päättääkin loppupeleissä hypätä. Vaikka itse jäisi esimerkiksi hypystä jälkeen ja vähän ohjaan kiinni, tulee hevosta kehua suorituksesta. Kehut kannustavat hevosta vastaisuudessa tekemään samoin. Jokainen voi miettiä tässä myös itseään. Eikö kehutusta suorituksesta tulekin hyvä olo ja pyrit seuraavalla kerralla samaan?

Kun kyse on nuorista, mitä vain voi käydä (Cinza)

On tärkeätä myös muistaa, että kun hyppää nuorella ponilla/hevosella, laukka ei saa suuntautua liikaa ylös, vaan sen tulee edetä, hevosen tulee pyrkiä eteen.
Totin kanssa hypätessä pyrin pitämäään tempon esteelle, vaikka näkisinkin kauempaa, että laukka-askeleet eivät tule sopimaan hyvään ponnupaikkaan. Mutta vaikka alla olisikin kokenut konkari, muutama askel ennen hyppyä ei tule tehdä enää mitään, ei lyhentää eikä pidentää. Ja välillä varsinkin esteillä kokemattomien kanssa hypätessä, hyppy voi jäädä herran haltuun. Joten harjasta kiinni otto voi olla välillä hyvä vaihtoehto. Näin ollen pääsee hyppyyn edes jotenkuten mukaan, mikäli nuori päättääkin hypätä vaikka kauempaa, mitä olisi tarkoitus, eikä jää ohjaan kiinni. Jotkut hevoset voivat reagoida niin voimakkaasti suuhun kiinni ottoon, että tämän toistuessa, hevonen kieltäytyykin hyppäämästä, koska tuntee vetoa suusta. Harjasta kiinni ottamiseen neuvotaan yleensä ratsastajia, jotka aloittavat hyppäämään. Mutta vaikka sitä käyttäisikin jo kokeneemmat hyppääjät, se ei leimaa huonoksi ratsastajaksi.

Kun nuorilla hevosilla aloittaa hyppäämisen, tulee pitää mielessä, että hevoselta ei ihmeitä voi heti vaatia, sillä ne väsyvät myös nopeasti. Kun aloitimme Cinzan kanssa hyppäämisen viime keväällä, kävi nopeasti selväksi, että väsyessään jalat jäivät sinne sun tänne ja puomit putoilivat. Kun tekniikka ei ole vielä niin hallussa, hyppääminen kannattaa jättää suoritukseen, josta jää hyvä mieli, sekä hevoselle ja ratsastajalle, ja jossa hevonen tuntee onnistuneensa.
Epäonnistumisia tulee aina tämän lajin parissa. Ja kun niin käy, on tärkeää, ettei hevosta saa rangaista esimerkiksi puomin pudotuksesta tai huonosta hyppykaaresta. Jo yritetty suoritus ansaitsee palkkion. Pidä hermosi kurissa ja anna hevosen tehdä virheitä. Siitä ne oppivat, aivan kuten mekin.

7.10 Ulkopohkeesta ulko-ohjaa kohti

Valitettavasti voinen sanoa, että blogin pitoni on saanut jäädä hieman toissijalle. Kyse ei ole suinkaan siitä, etteikö olisi aihetta, mistä kirjoittaa, vaan suurin ongelma on ollut siinä, miten pukisin ymmärtämäni asiat sanoiksi, tai no, tässä tilanteessa tekstiksi. Toinen rajoittava tekijä oli se, että unohdin kannettavan läppärini reitittimen kotiin. Vaikka kone oli mukana, ei sillä paljoa kirjoitella ilman nettiyhteyttä.

Tutun hevosen ja valmentajan kanssa ei tarvitse turhia panikoida - sekä hevonen, että valmentaja tiedostavat jo vahvuutesi ja heikkoutesi (kuva Kanelista ja ekasta yhteisestä 90cm startista Kaarinassa ShowJumping@HighVillagessa)

Mutta vaikka nyt kirjoitan asioista, mitkä tapahtuivat viikko-pari sitten, 7.10 keskiviikkona pääsin Karon tunnille Nuutilla. Tätä olin odottanut sydän pamppaillen. Vaikka se tuntuu, ja kuulostaa tyhmältä, aina vieraan valmentajan tunnilla tulee kamalat suorituspaineet. Sama pätee, kun ratsastaa muiden hevosia ja omistaja tulee katsomaan. Yrittää niin kovin näyttää ratsastuksensa parhaimmat puolet, että unohtaa korjata huonoja. Sitten koko touhusta tulee yliratsastusta ja mikään ei toimi. Ennen ei minullakaan tälläisiä ongelmia ollut, mutta kun oikeasti haluaa pärjätä tällä ammatilla ja tehdä vaikutusta, suorituspaineista tulee ennemmin tai myöhemmin maistiaista siitä, mikä voi olla alentava tekijä myös kisasuorituksille. Mutta koska olin kertonut paineistani Karolle jo aikaisemmin, hän sanoi minulle mietteen, joka on jäänyt mieleeni: "Valmentaja ei ole tullut arvostelemaan ratsastustasi. Hän yrittää auttaa teitä ratsukkona parantamaan suoritustanne". Pitäisi tuo vaan aina pitää mielessä, kun sydän hyppää kurkkuun!
Nuutin kanssa aloitimme raviväistöillä ja volteilla, joissa hevosen tulisi siirtää takapäätään ns. ulospäin voltin/ympyrän uralta. Tämä on loistava tapa saada hevonen kuulolle ja avuille ja se samalla on parhaita tehtäviä venyttää hevosta. Väistöt vasemmalle olivat vaikeampia sekä hevoselle, että ratsastajalle. En usko siihen, että jompikumpi suunta olisi alustavasti heikompi hevoselle. Ne ratsastetaan huonommiksi. Toinen suunta on auttamasti aina heikompi suunta itselle. Yleensä syynä on se, että jos ratsastaja on oikeakätinen, tulee helposti tuettua ja painettua liikaa vasemmalle, jolloin ratsastaa hevosta toispuoleiseksi. Se ei ole hevosen vika. Kaikki virheet lähtevät selästä - joten ne ovat myöskin korjattavissa.
Vaikka ravi putosi väistöissä aluksi käyntiin, suoritimme ne loppuun. Karo huomautti katseen tärkeydestä ja siitä, että hevosen tulee alottaa menemällä liikkeeseen lavoilla, ja kun etupää johtaa väistöön, tulee suoristus. Väistöt paranivat sitä mukaa, mitä niitä tehtiin.

Totti on ehdotonta linssilude-materiaalia

Ratsastin tässä kerran hevosta työssäoppimispaikan ulkopuolella, jossa kiinnitin huomiota siihen, että kun hevosen sai kulkemaan rennosti, pyrkien hiukan eteen-alas eikä vain taipumalla virkkuukoukuksi niskastaan, se rajoitti vauhdista ja näin selän liike jäi vähäiseksi. Vaikka hevonen näytti hyvältä edestäpäin, se ei käyttänyt itseään oikein. Aikaisemmin minulle pelkkä kaulan kaarella meno olisi riittänyt, mutta koska nyt olen alkanut kiinnittämään huomiota myös hevosen eteenpäinpyrkivyyteen, kysyin neuvoa omalta valmentajaltani. Miten saisin hevosen käyttämään myös takapäätään tekemällä siitä sen suurempaa numeroa?
Ja koska syyllistyn välillä vaatimaan heti ihmeitä itseltäni ja hevoselta, jolla ratsastan, unohdin tärkeän seikan. Kun hevonen menettää eteenpäin pyrkimystään kulkeakseen pyöreästi, voi syynä olla niinkin yksinkertainen, ettei hevonen jaksa kantaa itseään pitkäjaksoisesti menemällä samalla peräänantoon, varsinkin jos kyseessä on nuori hevonen. Siksi aina tärkeintä on saada hevonen pyrkimään ensin eteen muodosta viis, sillä jos sitä ei tee, se tulee tuottamaan hankaluuksia myöhemmässä vaiheessa. Tästä pääsemme taas siihen, kun litannioisin blogissani, että ensin pitää olla jotain takaa, mitä ottaa eteen.
Tunnin tehtäviin kuului myös keskiravia. Samaa valmentajani käski käyttää hevosella, josta äsken kerroin. Takapäätä saa alle, kun tekee myös pätkittäin lisäyksiä. Mutta muistakaahan rakkaat lukijat, ettette syyllisty samaan kun minä: älkää vaatiko heti liikaa itseltänne ja hevoseltanne. Liian suuret odotukset johtavat suuriin pettymyksiin. Nauttikaa pienistä onnistumisista, pienistä positiivista muutoksista, joita tapahtuu teissä ja hevosessa, oli se niinkin pientä kuin kyynärkulman säilyttäminen tai hevosen saaminen pyrkimään eteen. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Eikä varsinkaan ratsastaja :D

Vilketotti "Totti" 4v

4.10 Trakehnerien kantakirjausta

  Sunnuntai-aamu valkeni koleana ja hämäränä. Aamu tuntui kylmältä viikon poudan jälkeen ja aurinkoa tuskin näkyikään pilvipeitteen takaa. Sitä tuskin silti huomasikaan kaiken keskellä, kun toinen toistaan kookkaampia trailereita ja vielä hienompia hevosia saapui pihaan, sillä jo yhdeksältä alkoivat viralliset mittaukset kantakirjauksiin, josta siirryttiin hevosen näyttämiseen.

Tunti ennen mittausten alkamista laitoimme paikat lopulliseen kuntoon, vaikka lauantaina suurin osa esivalmisteluista olikin tehtynä. Pöytiä siistittiin ja kannettiin sisätiloihin, jossa kahvilassa olevat saivat viileän päivän ohella lämmitellä ruokien ja juomien kanssa, maalattuja tolppia ja pestyjä puomeja kannettiin maneesiin valmiustilaan irtohypytystä ja näyttelykehää varten sekä kukkaset pääsivät esille. Ensinnäkin ennenkuin jatkan yhtään pidemmälle, kerrottakoot etten ole mikään viherpeukalo - edes kaktus ei selviäisi hoidossani hengissä, siksi valitsen kaupassa poikkeuksetta aina tekokasvin - joten minulle itselleni tuli yllätyksenä, että sain elvytettyä rehuja, jotka laitettiin siistiin rivistöön talojen vierelle.
Kantakirjausten mittausten alkaessa, kaksikymmentä senttiä pienempi yksilö paistatteli kuvaajien kameroiden edessä. 3-vuotias tuleva ratsuponin alku oli päässyt virallisiin mittauksiin mukaan "näyttelyn maskotin asemaan". Tämä pieni maskotti sai kuitenkin ulkomaalaiselta tuomarilta sanallisen arvion  heti irtohypytyksen jälkeen: "Kaikista näistä, tällä ponilla oli kaikkein parhain hyppykyky. Pieni poni näytti isoille hevosille, kuinka se tehdään!"

 Kun mittaukset oli tehty ja esittäjät näyttäneet hevosten askeleet (näyttämiseen kuului myös irtojuoksutustyyppinen osa, jossa arvosteltiin hevosen vapaata liikkuvuutta ja tässä tuomarit pääsivät näkemään jokaisen laukkaa), oli irtohypytyksen aika. Osa hevosista oli enemmän kiinnostuneita itse hyppäämisestä, vaikka puomeja putoilikin, osa epäröi ja osalle irtohypytys kävi kuin vettä vain.
Irtohypytyksen ideana on nähdä hevosen hyppykaari ja tekniikka, epäröikö hevonen. Ratsastaja voi minimoida kaikkea tätä, sekä rajoittaa että kannustaa ja auttaa hevosta pääsemään yli esteiden, joten irtohypytyksessä tuomarit arvostelevat hevosen luonnollista hyppykykyä ja -silmää.

Viimeisenä alkoi hevosen näyttäminen selästä käsin. Jokaisella kantakirjaukseen osallistuneella hevosella oli ns. oma ratsastaja, joka ratsasti hevosta alle kolmen ryhmissä, jossa ratsastettiin jonomuodostelmassa ohjeiden mukaan, jota kuulutettiin. Ratsastamisosioon kuului hevosen perustyöstämistä suuntien vaihdon, tempon muunteluiden ja volttien/ympyröiden avulla. Tämän jälkeen testiratsastaja, jonka viraa Karo piti, nousi jokaisen hevosen selkään, ratsasti hetken aikaa kaikissa askellajeissa ja kertoi sanallisen mielipiteensä hevosen ratsastettavuudesta, annettujen tehtävien suorituksesta ja mahdollisesti muista huomiota kaipaavista asioista.

Lopuksi suoritettiin palkintojen jako. Kun näyttelyt olivat ohi, alkoi tavaroiden takaisin järjestely. Kun kukat, pöydät ja muut olivat siististi omilla paikoillaan ja hevoset trailereineen olivat viimeistä koppia myöten poistuneet pihasta, pääsin seuraamaan Ginon varjelusten jatkopippaloita Hillan kanssa. Illan päätteeksi pääsin vielä Nuutin selkään. Joka kerta tuo ihana ruuna jaksaa yllättää - tämän hevosen kanssa ratsastus tuntuu kuin lahjan avaamiselta. Ei tiedä, mitä sisältä löytää ja pelkkä avaaminen tuottaa iloa, mutta sisältö on niin hienoa, ettei hymyltä loppupäivänä vältytä. Tunnen itseni lapseksi jouluna Nuutin kanssa.

2.10 Ginon varjelukset

Tarkkasilmäiset lukijat lienevät huomanneet, että huijaan päivissä. Ihan totta. Tänäänkin on kuudes päivä eikä toinen. Olen jäänyt luvuissa niin jälkeen, että ellen pätkisi eri päiville, tekstistä tulisi pitkä kuin nälkävuosi. Eikä kukaan jaksaisi sellaista lukea, hyvä jos jaksavat nytkään. Kyllä välillä, kun itsekin lueskelee tyytyväisenä että taas sai tekstin kasaan, niin pettyy sisältöön. Inhoan sitä, kun kirjoitan asioita putkeen "tein sitä ja tätä ja siirryin sitten seuraavaan" -tyylillä, muistuttaa aivan ruokalistaa, johon listataan ainekset muttei valmiita soppia. Enkä tee edes ruokalistastani kauppaan sellaista litanniaa, riittää vaan, kun löytyy sipsit ja karkit.
Eilen illalla antauduin nostalgialle, kun katsoin Subilta elokuvan Harry Potter ja Kuoleman varjelukset osa 2. Koska olen ollut todella kova fani aikoinaan, oli ihanaa katsella taas lapsuusajan suosikkielokuvaa iho kananlihalla. Toinen asia, mistä ihon saa kananlihalle on katsomalla Ginon ja Hillan menoa. Se on kyllä maailman söpöintä! Olen saanut toimia ratsukon henkilökohtaisena kuvaajana ja tänään te lukijatkin pääsette kurkistamaan heidän menoaan
Torstai tuntuu olevan jo kilometrien päässä, kun katsoo ulkona keliäkin. Viimeviikolla tähän aikaan paistoi aurinko ja yölläkin oli plussan puolella. Ratsastin silloin kuitenkin Totin ja Alexan.
Loppuviikko kului kuten alkuviikkokin, kisojen järjestämisessä. Pesimme Sinin kanssa puomit, jotka tulisivat irtohypytykseen ja näyttelykehään. Penkkien maalailu ei sujunut kuin Strömsössä, joten petsauksen sijaan spreimaalasimme tuolit. Lopputuloksesta tuli hyvä ja siisti ilman valumia, mutta valitettavasti yhteen tuoliin meni kokonainen sperijauspullo. Yhdentoista aikaan oli Pikku-Mustalla ja Karolla myös Maaritin valmennukset, joita pääsin seuraamaan.

Roosan kuntoutus edistyy

Perjantaina oli kamojen perusteellisen putsauksen aika ja pakkausta lauantaita varten, sillä sekä Tosca että Pikku-Musta matkustaisivat Porvooseen valmennukseen. Pääsin päivällä liikuttelemaan Alexaa ja illasta Nuuttia.
Eräällä tallilaisella on ollut ongelmaa oikeanlaisen satulan löydössä ja tämä on saanut minut miettimään. Kumpi on kaiken kaikkiaan parempi: satula joka sopii hevoselle vai satula joka sopii ratsastajalle? On helppo sanoa, että se, joka sopii molemmille. Joskus pitää kuitenkin jommasta kummasta rajoittaa, joten kumpaan suuntaan vaaka kallistuu? Vääränlainen satula luokitellaan yleensä hevoselle liian ahtaaksi tai leveäksi, mutta hevoset reagoivat usein myös painaumiin väärissä kohdissa. Satula esimerkiksi voisi olla muuten hyvä, mutta se kaatuu liian taakse. Geelillä yrittäessä nostaa takaosaa, voikin joku osa edestä painautua lapoihin. Lähtökohtaisesti satulan tulee olla aina istuva hevoselle, mutta myös ratsastajaa tulee miettiä. Missä satulassa ratsastajan on paras istua ja tukea hevosen liikettä, kohdistaa avut oikein. Huippuratsastajilla näkee usein olevan yksi teetetty satula, jota he käyttävät useilla hevosilla. Jos hevonen ratsastetaan läpi, ei yksi kerta muuta hevosta haitallisesti tai mitenkään. Toisinaan on parempi, että satula sopii ratsastajalle, sillä oikein annetut avut tukevat hevosen liikkumista. Esimerkiksi, vaikka satula hipoisi täydellistä hevoselle, mutta istuin on liian leveä ratsastajalle, joka ei pysty istumaan kunnolla siinä ja avut eivät tämän johdosta mene niin hyvin läpi, hevosen ratsastettavuus huononee. Joten rehellisesti sanottuna, en tiedä kumpaan itse kallistuisin.
Mutta vakavasta taas ei-niin vakavaan ja mikäli suusi on ollut mutrussa tätä postausta lukiessasi, nyt suupielesi varmasti kohoavat ylöspäin!

30.9 Kun vanha suola janottaa..

Maanantaina aloitin hommat vasta kymmenen aikoihin. Lähdimme kotoa vasta maanantai-aamulla, joten sain nukkua omassa pedissä oman tyynyn kanssa :D Karo ratsasti Pikku-Mustan, Toscan ja Mokkulan, ja laitoin hänelle ponskit kuntoon. Koska olen ennemmin mennyt nukkumaan illalla kuin päivitellyt tekstejä blogiin, olen ehtinyt unohtamaan jo alkuviikon tapahtumat. Vain almanakan voimalla nyt eletään, kun lueskelen tästä kenellä hevosella olen mennyt. Muusta ei oikein mitään muistikuvaa, mutta se ei ole mikään ihme kun on kyse minusta - todella odotan sitä päivää kun unohdan itseni vielä johonkin.
Onneksi sentään on selvä muistijälki maanantaista siltä kantilta, että estetolpat tuli maalatua uuteen uskoon viikonlopun tammanäyttelyä varten sekä ratsastin Nuutin, joka kerta kerralta ihastuttaa enemmän. Jotenkin vertailen vieläkin, että Nuutti olisi Kaneli hevoskoossa. Ja kun ajatukset harhailevat Kaneliin, mielin taas niin paljon hyppäämään ettei mitään tolkkua!
No tiistaina toiveisiini vastattiin ja pääsin iltapäivällä Pauliinan kanssa Karon pitämälle hyppytunnille. Alkutunnista tehtävinä oli ravipuomitehtäviä, josta esteet nousivat aina yli maankamaran. Sitä tunnetta ei voi selittää, kun pienen, oli se kuinka pienen tahansa, tauon jälkeen pääsee taas hyppäämisen makuun! Valehtelematta olen viimeksi hypännyt koulussa, mutta ellei sitä lasketa, niin koulun ulkopuolella viimeisimmät hyppelöt tapahtuivat Loimaalla kisoissa Sellan kanssa, jossa hyppäsimme ekat yhteiset 80cm ja 90cm kaksin ruusukkein.
Tiistaina oli myös kuvaustyyppiset sessiot Mokkulaa varten. Sain tehdä hienon taidonnäytteen letittämällä tytön, mutta koska tiedettävästi olen nutturoissa täydellisyyden hipoja, oli itsekin myönnettävä, että niistä tuli hirveät. Osasta tuli paksuja, osasta tiukkoja ja harja, joka ei päätynyt yhtekään nutturaan, yritin hienosti keplotella nutturoiden sekaan. Lopulta tyydyimme purkaamaan letitykset. Mikä häpeä. Lieneekö tämä yhtenä syynä, miksi olen ennen kisannut enemmän esteillä? Sekä ratsastaja että hevonen saavat mennä tukka sekaisin ja elämä edessä.
Keskiviikko valkeni aamutallissa kaksosten kanssa. Karon hepoilla oli tänään vapaapäivä. Kahdeksan jälkeen menin kuitenkin kävelemään Pauliinalla ja heti perään Roosalla. Pauliinan kanssa oli palautumispäivä hyppelöiden jälkeen ja Roosalla perusratsastus. Roosan kuntoutus on etenemässä loistavaa vauhtia ja joka kerta, kun Karo on hänellä mennyt, on otettu kaikki askellajeja.
Illasta ratsastin Alexalla, mutta päivällä pääsin klippailemaan yksityisiä hevosia. Sydän kurkussa lähdin leikkelemään hevoset karvattomiksi. En ole mikään kokenut klippaaja, saanettakoot sanoa, ja omat ratsastettavat olen aina pitänyt yhtä luonnollisena kuin itseni :D Lopputulokseen olen kuitenkin tyytyväinen.

Mikko ennen klippausta..

.. ja jälkeen klippauksen