Espanjalaisen kanssa espanjalaisittain

Cinzan kanssa olemme kurinalaisesti (lue: omaksi iloksemme vähän taituroineet sitä sun tätä) treenanneet (lue: en osaa enää muuta tehdä, olen kokeillut sunday kävelyä, itku siinä meinaa tulla) ja tamma on osoittanut taas jälleen oppivaisuutensa (lue: ihan itse jotain kevätjuhla liikkeitä oppinut) ja miellyttämishalunsa (lue: silloin kun huvittaa). Cinza on nimittäin oppinut miten heittää etukoipia ylös käynnin tahdista eli ESPANJALAISTA KÄYNTIÄ hän nyt vetää perkule! Nyt sormet ristissä ja muutamat aamenet heittäen toivotaan, että sama ojentajaliike siirtyy raviin. Siinähän alkaisi tulemaan jo paffien makua (passage). Piffejä reenaillaan, mutta ei vielä olla sisäistetty (piaffe). Kumpikaan. Molemmat vetää kysymysmerkkinä. Taivutaan jopa samanlaiseen sykkyrään kuin kysymysmerkin mutka.

Vähän epsanjalaista käyntiä

Yleensä tälle rodulle on ominaista, että väistön idea syttyy nopeasti, kun sitä alkaa harjoittelemaan. Se, miten toteutus tapahtuu, on kuitenkin asia erikseen. Koska PRE-hevosilla, kuten muillakin barokkiroduilla, on jokseenkin selkäytimessä klassinen kouluratsastus, tapahtuu joidenkin asioiden oppiminen suhteellisen nopsakasti. Mutta toisia saa taas harjoittelemalla harjoitella, kun taas siihen käyttötarkoitukseen jalostetut puoliveriset tekevät sen leikiten.
Esimerkiksi laukanvaihdot. Jos puhutaan tasokkaista koulupuolen liitokavioista, vaihtavat ne laukkaa jo ratsastajan painon siirrosta. Se on kuin ohjelmoitu puoliverirotujen päähän. Voisi siis jopa sanoa, että nämä ratsuhevoset pyrkivät ennemmin vaihtamaan laukan myötälaukaksi kuin pitämään vastalaukkana, kun ne ovat sen oppineet. Varsinkin suuntaa vaihtaessa. Oletko ikinä miettinyt miksi ratsastuskouluissa laukannostoa aletaan opettelemaan kulmasta?

Että olen ylpeä tammasta

Kulma auttaa ratsastajaa havainnollistamaan paremmin sisäetujalan liikkeen. Tämän vuoksi ratsastuskouluissa usein opastetaan nostamaan laukka kulmassa, jotta ratsastajat havainnollistaisivat oikean hetken, jotta saadaan myötälaukka nostettua. Tämä myös hieman auttaa hevosta taipumaan kulman suuntaisesti. Mutta kulman ratsastusta voi hyödyntää myös ihan perusratsastuksessa. Monien ratsukoiden ongelmaksi koituukin kouluradoilla oikeiden teiden ratsastus ja siitä sakotetaan sen mukaisesti. Siihen ei kuulu vain pisteestä pisteeseen ratsastus vaan myös se, miten ratsastaja valmistelee hevosta kulmaan tulossa. Itse ajattelen ennen kulmaan tuloa, että lisään aavistuksen hevosen kokoamisastetta, jotta hevonen ei pääse 'juoksemaan' kulman läpi. Istun enemmän hevosen ympäri, pyydän sitä tulemaan aavistuksen enemmän ylös ohjan ja pohkeen väliin. Tosin välillä takajalkojen alle polkeminen voi jäädä vajaaksi ja askellajin laatu heiketä, mutta tässä tilanteessa tulee askellaji esittää puutteista huolimatta mahdollisimman hyvin. Kulman ratsastus antaa myös minulle mahdollisuuden korjata hevosta tarpeen vaatiessa suuntaan tai toiseen. Se on kuin valttikortti, jota käytän, jos minulla on tunne, että pakka leviää käsiin.
Pohjeavun anto ei aina tarkoita eteenpäin suuntautuvaa apua. Sitä on hyvä myös käyttää kulmassa; asettaa sisäohjalla aavistuksen ylös, jotta saadaan hevosen nenäpii asettumaan aavistuksen kohti sisäohjaa ja samalla sisäpohkeella ratsastaa takapäätä asettumaan uralta pois päin. Muutama askel ennen kulmaa voikin ajatella avotaivutusta. Sitä ei varsinaisesti tarvitse suorittaa, mutta se antaa ratsastajalle mielikuvan siitä, kuinka hevosen tulisi olla kulmassa taipuneena.

"Kuva on huomattavasti edustavampi,

kun sun naama on sensuroitu pois." -C

Mutta palaten siihen, miksi puoliveriset mielellään vaihtavat laukkaa myötälaukaksi. Ensinnäkin, hevonen tarvitsee hyvän tasapainon vastalaukkaohjelman suorittamiseen, luonnollisesti on hevoselle helpompaa suorittaa laukkaa, jota sisäetujalka johtaa. Puoliverisiä on jalostettu enemmän ja enemmän siihen suuntaan, että ne myös kulkevat eteenpäin, ei siis kovaa ja korkealta, vaan lähinnä tarkoitan oikeanlaista eteenpäin pyrkivyyttä. Tämä voi helposti tosin johtaa tilanteeseen, että hevonen valahtaa etupainoiseksi. Kun hevonen on etupainoinen, se alkaa tahdittamaan itseään (tasapainoittamaan) sillä, että se menee eteenpäin ennemmin kuin tulisi takaisin kohti ratsastajaa. Etupainoinen, valtavaa laukkaa etenevä hevonen varmasti vaihtaa myötälaukkaan. Sen lisäksi, että se siis auttaa itseään, korjaa se myös ratsastajan virheitä.
Useinhan näkee, kuinka ratsastaja laukkaa vaihtaessaan ei ratsasta hevosta takaisin, vaan yksinkertaisesti yrittää vain vaihtaa laukkaa ja huomaamattaan nojaa eteen, irrottautuu satulasta ja kannustaakin eteenpäin. Myönnän, itsekin syyllistyn aika ajoittain samaan. Mutta voin kertoa, oikotietä onneen ei ole, sama pätee ratsastukseen. Siinä missä me kiirehdimme hevosen edelle, kostautuu se kyllä myöhemmin. Ja se ei ole hevosen vika, jos ratsastaja ei osaa pyytää. Se on meidän ongelmamme.

Siinä missä puoliveriset on automatisoitu pyrkimään eteen, ovat barokkirodut ylös. Tämän vuoksi on niille helpompaa opetella väistämään ratsastajan pohjetta, koska ne ovat jo niin pohkeen edessä. Mutta väistöliikkeen ei tulisi suuntautua vain sivulle vaan myös eteen. Ja siinä se opettelemisen sala piileekin. Sama pätee, kun tasoastetta nostetaan ja ratsastukseen otetaan myös käännösharjoitukset. Hevoset voivat muutaman kerran olla suurena kysymysmerkkinä, kun esimerkiksi takaosakäännöstä opetellessa tulisi etu- ja takajalkojen kävellä eteenpäin, ei kuitenkaan liian laajalle alalle muttei myöskään niin, että liike jää vain väistönomaiseksi samalla kun hevonen 'väistää pohjetta itsensä ympäri'.
Tämän vuoksi myös espanjalainen käynti elää PRE-hevosten ja muiden barokkien selkäytimessä. Koska kokoamisaste on niillä enemmän ylöspäin suuntautuva, ei ylös tuleminen etujaloilla tuota ongelmaa, jos kokoamisaste on oikea. Mikäli kuitenkin mielimme pärjätä kilpailuissa, tulee meidän saada ratsastettua hevoset pois tästä kuplasta ja saada ne pyrkimään pohkeesta kohti ohjaa, eteenpäin. Barokkiroduilla voi nähdä usein kuinka etujalat kauhovat kilometri kaupalla, mutta takaosa ei yksinkertaisesti tule mukaan liikkeeseen, vaan laahaa perässä ja tämä on juuri se, mikä antaa tälle rodulle vaikutelman varsinkin ravissa, että askel on lyhyt ja ponneton. Siksi kannustankin kaikkia, oli sitten oma hevonen barokkirotuinen tai ei, käyttämään hyväksi eteen-alas ratsastusta. Sillä jos muoto on lyhyt ja korkea, selkä on alhaalla ja etujalat ponnistavat ylös, takaosa ei pääse alle. Ja samaa näkee kyllä ihan niillä puoliverisilläkin. Jotenkin perusmuodon käsitys on niin vääristynyt, että hevonen vain ratsastetaan ylemmäs ja ylemmäs. Sitten ihmetellään, miksi kouluarvosteluissa lukee 'askellaji voimaton'. Herätkää hyvät ihmiset, ei sen pään siellä ryntäissä kuulu olla!

PRE-hevoset ja muut barokkirodut ovat kuitenkin todella miellyttämishaluisia ja oppivaisia, että jos ratsastaja vain jaksaa harjoitella toistojen ja lisätoistojen kautta, ennemmin tai myöhemmin hevonen kyllä ymmärtää, mihin suuntaan sen toivot menevän, aivan kuten jokainen hevonen. Vähän sama kuin vaihteellista autoa ajaessa, kyllä sekin kulkee, jos muistatte vaihteita vaihtaa ja yhtä kovaa pääsee kuin automaattivaihteisella.
Minusta oli hienoa nähdä lusitanoja Rion olympialaisissa. Nämä rodut eivät ole kirjattu vain klassiseen kouluratsastukseen, vaan rotu on tehnyt huimia harppauksia eteenpäin viimeisen kymmenen vuoden aikana. On hienoa nähdä niitä kansainvälisellä tasolla ja se toivottavasti antaa myös tuulta siipien alle barokkirotujen kanssa työskenteleville. Meillä on aivan yhtä suuri mahdollisuus pärjätä kuin kaikilla muillakin. Sillä loppupeleissä kaikki lähtee meistä itsestämme.
Jotkut luultavasti yrittävät kytkeä espanjalaisista hevosistaan niille tyypillistä käyntiä pois, koska se on koulukilpailuissa automaattisesti 3 ja teksti 'ei kävele' tai 'liikettä ei suoritettu'. Silloin numero on kyllä 0. Minä en halua sitä pois kytkeä, nyt kun Cinza sen on oppinut. Koska silloin, kun tunnen Cinzan ojentavan etusiaan, se on yleensä niin hyvin kropastaan läpi, että se liikkeen kykenee suorittamaan. Jos Cinza ei käyntiä kootessa sitä ala tekemään, tiedän, etten välttämättä ole saanut Cinzaa ratsastettua vielä täysin avuille ja läpi.

Olen kuullut monien suusta kuinka he käyvät huipputason valmentajilla ja saavat oikeuden vielä kutsua heitä 'valmentajikseen'. Se on jotenkin osan mielestä todella siistiä. Kun minulta on kysytty, kuka on ollut paras opettajani, olen vastannut siihen, että 'hevonen'. Nyt kuitenkin tahtoisin muuttaa vastaustani. Sanoisin, että paras opettajani, on ollut Cinza. Tämä hevonen on täysin peilikuva omasta ratsastuksesta, koska olen ollut niin onnekas ja saanut olla mukana ns. rakentamassa hevosta. Tämän lisäksi näen tammassa itseni - tai sitten asia on toisin päin. Ehkä Cinza elää jollain tapaa minussa? Koska se tunne, kun nousen sen hevosen selkään, on tunne kuin olisin kotona. Jos olen huonolla tuulella, myös Cinza on. Jos olen hyvällä, voi Cinzakin hyvässä lykyssä olla. Cinza on antanut minulle vähintään yhtä paljon, kuin minä olen saanut antaa sille.
Cinza ei ole kehittänyt minua pelkästään ratsastajana - vaan myös ihmisenä.

Ratsastajan tärkein työväline on pääkoppa

Ypäjän Hevosopistolla on pitänyt kiirettä. Normaalisti 3 vuotta yhteensä kestävä peruskoulutus hevosenhoitajaksi ja suuntautumislinjan koulutus tiivistettiin meidän osaltamme 2,5 vuoteen. Eikä siinä mitään, kyllähän nuo puolen vuoden teoriaosuudet helposti pariin kuukauteen saa ängettyä, mutta että kahteen-kolmeen viikkoon! Oma osuuteni saatiin kuin saatiinkin sutastua kuluneessa parissa viikossa ja todistus tungetaan käteeni ensiviikolla. Mutta ei minusta vielä eroon päästä, tammikuussa nimittäin auton keula osoittaa uudestaan kohti Ypäjää, kun opinnot ratsastuksenohjaajaksi alkavat.

Estehevonen ja esteratsastaja *tirsk*

Ypäjällä näkee jos jonkunmoista ratsastajaa, hevosharrastajaa ja kaikkea siltä väliltä, on Opiston alueella tai ei - niin siis tosiaan, Ypäjähän jatkuu vielä Opiston koulun rajojen ulkopuolelle, tietä kun jatkuu sekä eteen että taakse. Sanotaan, että kaikki tiet vievät Roomaan, Ypäjän kanssa on vähän sama juttu.
Monille 'Ypäjä' tarkoittaa Hevosopistoa. Koska asiahan on niin, että Ypäjässä on kaksi osaa: Opisto ja kylä. Jälkimmäinen sattuu vain unohtumaan. Jos puhut jollekin hevostuttavallesi, että Ypäjän kauppa ei ole sisältöltään kummoinen niin saat varmasti topakan vastauksen: "Ai Satula.com?! Laajempi valikoimahan sieltä penkkejä löytyy kuin mistään muualta!". Okei, ehkä vähän suurenneltua, mutta näin se menee. Ja sitten itse tarkoitit S-Marketia liikenneympyrän vieressä ja yrität siinä jotenkin asiaa korjata. Silmät laajenevat tässä vaiheessa vastapuolella lautasen kokoiseksi: "Ai että mikä että?".
On siis kaksi Ypäjä, Opisto ja kylä. Ja koska Opisto leimataan Ypäjäksi, on kylä vain kylä. Ehkä sille pitäisi keksiä uusi lähiönimi tai liittää osaksi Loimaata.
Mutta tosiaan palaten aiheeseen, Ypäjä on mitä parhain paikka keskustella saman ikäisten kanssa omista hevosnäkemyksistään. Ja ajattelutapojahan on yhtä paljon kuin ratsastajia, eli mitä nyt meitä sitten Suomessa onkaan, puoli miljoona hefosen käsittelijää? Ja kaikkein keskustelluin aihe lienee se, mikä on ratsastajan tärkein työväline. Sitä kuulee paljon, ei tarvitse nettiä pidemmälle mennä - enkä nyt tarkoitta hevostalli.nettiä, vaikka siellä toki hevosen kyvyt kyllä ohittavat Raamatun ihmeet. Jokainen kopukka loikkii vähintään sitä 130cm ja on ainakin kyvyiltään GP-liitokavioita. Se on kyllä mahtava uutinen Suomen tavoitteellisen kilpailemisen kannalta.
Ja jotenkin tämä hötönetti on osoittautunut monelle paikaksi ratsastuksen salojen opetteluun. Siellä kun on lajitavoreita, jotka kertovat omista kokemuksistaan. Monelle nämä kokemukset eivät kuitenkaan tavoita tietokoneen ruutua pidemmälle.
Mutta mikä on ratsastajan tärkein työväline? Joku varmaan hihkaisee, että ratsastustaito, sehän on kaiken A ja O. Mitä paremmin ratsastat, sitä paremmin hevonen allasi liikkuu. Toinen tarkentaisi, että pohje. Koska hevonen tulee ratsastaa pohkeesta ohjaa kohti. Kuinka moni on kuullut tämän lauseen - ja kuinka moni todella ymmärtää, mitä se tarkoittaa? Tämäkään ei ole niin yksiselitteinen termi. Ja faktahan on, että kaikkia hevosia ei voi ratsastaa samalla tavalla, osalle voit antaa täyden ohjasvapauden ja siinä ne kiikkuu kaula ylhäällä kuin Vermon ravisuoralle lähdössä sekki päässä.
On totta, että ratsastuksen apuvälineenä on oikea pohkeen ja alaruumiin käyttö tärkeää, sekä oikeanlaisen pohkeen ja ohjan välisen suhteen löytäminen. Että kun hevonen on rento ja kropastaan auki, takajalat polkevat alle kuin liikkeen starttaajana, hevonen pyrkii kohti kättä muttei sitä vasten ja tulee ohjaan ohjanpituuden säätelemällä tavalla - eli ennen kuin joku alkaa vetämään herneitä nenään viimeisestä lauseesta, niin tarkoitus lähinnä se, että kun hevonen on oikeasti avuilla, se vastaanottaa ohjaa sitä mukaa kuin sille annetaan, jopa kesken kilpailusuorituksen tulee olla sellainen fiilis, että ohjan voi antaa pidemmäksi ja hevonen pyrkii vapautta enemmän saadessaan eteen-alas.

Kouluratsastus ei ole vain takaosakäännöksen toistoa

- se on havainnollistamista mitä liikkeen erivaiheissa tapahtuu

Sitten on niitä, ketkä mieltävät ohjan käytön ratsastuksessa epäergonomiseksi ja hevosystävällisyyden vastaisena apuna. Ohjalla ei ole tarkoitus sahata päätä puolelta toiselle kuin jojoa, mutta ohjan hyväksikäyttö on ratsastuksessa hevosen liikkeen hienosäätöä. Vaikka pääpaino avuista tulisi jaloista, ei käsi voi vain lukittautua paikalle ja olla reagoimatta muutoksiin, jota hevoselta pyydät ja jota siinä tapahtuu. Jotkut pitävät saman ohjaspituuden läpiratsastuksen ja ajattelevat, etteivät vain repäisi suusta. Mutta ratsastaja tarvitsee ohjaa ratsastaessa. Ei se ole mikään väline oman tasapainon ylläpitämiseen ja tuen omalle keholle suusta hakemiseen, mutta ohja on osana sitä kokonaisuutta, jota hevonen sinulle tarjoaa. Osaava ratsastaja ymmärtää sen, että se mitä ohjaan tulee, on myös mittari itselle siitä, millaisessa tasapainossa ja miten hevonen itseään käyttää.
Muistan kuinka joskus hevospiireissä minua harmitti se, etten ole välttämättä harrastanut ratsastusta tai hevostelua ylipäätään niin paljoin kuin muut. Jotenkin sai sellaisen käsityksen, että kokemus mitataan vuosissa ja kyllähän se tuntuu vieläkin olevan se, millä ihmiset rehvastelevat toisilleen. Että vuodet kertovat kuinka paljon osaat ja mitä et. Onhan väitteessä perääkin, totta kai ammattitaito ja näkemys kasvavat vuosien harjoittelun myötä, mutta eivät vuodet kerro kuinka hyvä tai huono on. Emmekä me ole hyviä tai huonoja karkean kaavan mukaan, jokaisella ratsastajalla on osa-alueita, mitkä taitavat paremmin kuin toiset asiat ja se näkyy myös heikkouksien laidalla.
Mutta ratsastajan tärkein työväline ei ole hevonen (vaikkakin tärkeä ratsastuksen mahdollistamiseksi, ilmankin toki voi mennä), ei pohje, ei lihakset vaan oma pää. Se, miten ratsastat lähtee oikeasti päästäsi. Se, että olet ymmärtänyt miten ja miksi ja millä tavoin ratsastuksesi ja käsittelytapasi vaikuttavat hevoseen. Se ei tule vuosista, osa ei ymmärtäisi vaikka ratsastaisivat hamaan tulevaisuuteen saakka. Näkemys omasta ratsastustaidosta kehittyy mukanasi, mutta ei yksinään. Sitä tulee kehittää, sitä tulee haluta.

Myös hyppääminen vaatii päätä

- useat hevoset eivät yksinään estettä ylitä

Kuten olen aikaisemmin bloggauksessani kirjoittanut, kaikkea ei voi opettaa. Joskus ratsastusta ohjaavalla tulee ratsukon kohdalla hetki, ettei voi enää neuvoa, vaan enemmänkin kertoa omista tunnetiloistaan ja siitä millainen fiilis tulee, kun hevonen tekee työtä oikein. Sen huomaaminen ei lähde istunnasta, vaan asian havainnollistaminen omasta tunteesta.
Toissaviikolla Ypäjällä ratsastaessani oli maneesissa samaan aikaan valmennus ja ratsastaja kysyi, mistä tiedän milloin hevonen kävelee hyvin (kyseessä oli siis osaava ratsastaja, hyvin tarkoittaa rungostaan auki ja avuilla), niin valmentaja vastasi siihen 'Se pitää opetella tuntemaan'. Näinhän se menee. Ei auta, vaikka pihalla seisoisi oma tasokas hevonen, joka ohjat käteen ottaessa liikkuisi sievässä peräänannossa tai että käy viikottain huippuvalmentajan tunnilla, jos asioita ei sisäistä. Oppimia asioita ei ikinä voi siirtää, jos niitä ei osaa toteuttaa käytännössä. Sillä ei ole mitään tekemistä taidon kanssa, vaan siitä, että on ymmärtänyt asian. Jos pihassa seisoisi se tasokas mersu, joka osaisi piffit ja paffit ohjan liikkeen muutoksesta ja sarjavaihdot oman painon siirrosta, osaisitko pyytää näitä asioita tavalliselta hevoselta, vaikka oman kanssa se näyttäisi helpolta?
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ratsastan ennemmin huonoa hevosta hyvin kuin hyvää hevosta huonosti. Se kuulostaa rajulta, mutta niin se on. Jääkö siitä itselle ratsastuksellisessa hyötymielessä mitään, jos hevonen on täys automaatti?
Tai kuten Markus Scharmann sanoi tullessaan Ypäjälle klinikkaa pitämään: "Ollessani nuori, osa ikäisistäni oli ratsastustaidoiltaan luonnollisesti lahjakkaampia kuin minä. Mutta he mahdollisesti luottivat liikaa lahjoihinsa eivätkä keskittyneet tai halunneet parantaa sitä. Ja ajan myötä me, ketkä jaksoimme säntillisesti harjoitella ja todella halusimme parantaa osaamistamme, kehityimme, ja ohitimme ratsastustaidoillamme ne luontaiset lahjakkuudet".
Ei ole siis ainoana osatekijänä se, kuinka useasti pääset tai et pääse ratsastamaan, onko sinulla omaa hevosta vai ei, vaan perustana omalle ratsastuksellesi on sinä itse. Oma ajatuksesi ei kehity vain ratsastamalla vaan ihan oikeasti vain ajattelemalla. Ja jotta se ajatus muodostuu, pitää olla halua ja pitkäjänteisyyttä sen muodostamiseen.

Hymyileekö hevonen?

Jos ei hymyile, niin ainakin nauraa!

Niin, eihän me ihmiset sitä tiedetä. Joskus kylläkin tuntuu, että kyllä se oma kopukka siellä tarhassa virnisti taas siihen malliin, että saas nähdä, mitä siitä tämän päivän ratsastuksesta tulee. Se on vissi, että johonkin jekkuihin sitä saa taas varautua. Milloin niitä normaaleja päiviä hevosen kanssa oikein tulee?
Vastaus on ei koskaan. Hyviä ja huonoja päiviä tulee ja menee, mutta normaaleja ei tule sitten milloinkaan. Näin se vain menee, kun työkaverina on yli 500 kiloinen eläin. Itsepähän harrastuksen valitsit!
Jotkut sanovat näkevänsä omasta hevosestaan jo tarhasta haettaessa että jaahas, tänään on tällainen päivä. Sillä on kuulemma sellainen pilke jo silmäkulmassa, kun näkee härkätaistelussa olevalla härällä. Ja ihminenhän on tietenkin se punainen kaapu, ei suinkaan se taistelija. Ja ratsastajan päässä pyörii samanaikaisesti miljoona ajatusta, kun hevosella ei yhtään; tänään saa varautua pahimpaan. Ja siinä ratsastaja tekeekin suurimman virheen.
Todellisuudessahan hevonen ei suunnittele aamulla herätessään, että "tänään yritän tehdä ratsastajani elämästä täyttä helvettiä". Se on ratsastaja, joka asian tällä laidalla mieltää.
Hevonen on nimenomaan ennen kaikkea tunteva eläin. Se aistii ihmisen mielentilan olemuksesta, elekielestä ja äänestä. On tutkittu jopa, että hevonen pystyisi ihmisen ilmeistä osittain näkemään, onko hyvä vai huono päivä. Ja koska hevonen on laumaeläin ja ihminen - ainakin toivotussa asemassa - hevosen johtaja, ottaa se myös mallia ihmisen tunnetiloista. Oletko kuullut sanonnan niin metsä vastaa kuin sinne huutaa?

Hevonen on ratsastajansa peili!

Koska hevosilta puuttuu täysin tällaisissa tilanteissa ominaisuus miellyttää, kuten monet ihmiset tässä vaiheessa tekisivät, ne vastaavat täysin samalla reaktiolla kuin ratsastaja. Tästä sitten alkaakin varsinainen dominoefekti, johon varmasti jokainen on syyllistynyt. Mennään tallille asenteella "tänään on ollut kyllä sellainen päivä, ja vielä sekin elukka pitäisi liikuttaa, varmaan heittää vaan selästä" niin voit olla varma, että näin tulee käymään - ellei kyseessä ole joku ratsastuskoulun höyryjuna, joka on jo muutamat tunnevyöryt saanut kokea. Voi olla, että tällä asenteella saat sen jopa paremmin liikkumaan.
Toinen ääriraja on jännitys. Joko hoitotilanteessa tai ratsastaessa, me kaikki olemme havainnollistaneet itsessämme sen tilanteen, jossa mahassa velloo ja kämmenpohjat hikoo. Toisaalta on myös sitten sitä ns. hyvänpuoleista jännitystä esimerkiksi kisatilanteissa, jonka aiheuttajana on adrenaliini ja joka osaltaan voi parantaa suoritustasi. Usein ajatellaan, että oma jännitys laukaisee hevosessakin jännityksen, koska pakoeläimenä se alkaa etsimään kohdetta, jota pelätä, koska oma ihminenkin pelkää. Mutta ratsastaessa oma jännitys osaltaan estää hevosta liikkumasta. Kun ratsastaja on rentona, pystyy hän vaikuttamaan hevoseensa nopeammin, mikäli tilanne sitä vaatii. Hän myös pystyy mukautumaan hevosen liikkeeseen paremmin ja näin mahdollistamaan osaltaan hevosen esteettömän liikkumisen. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, pyrimme ratsastamalla parantamaan hevosen ääreisverenkiertoa. Hevonen, joka liikkuu jännittyneen ratsastajan alla, joutuu myös itse pingoittumaan, jotta hevonen kykenisi mukautumaan ratsastajan liikkeiseen. Ja asianhan pitäisi ihannetilanteessa olla juuri toisin päin.

Voit ajatella, että itse olisit hierottavana. On totta, että hieronta voi varsinkin alussa tuntua kipeältä, mutta mikäli jännität omia lihaksiasi, lihaspinteesi eivät aukea ja hiertontakerta voi jopa tuottaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Näin radikaalisti sanottuna. Ja syy, miksi vertasin ratsastusta äsken hierontaan on niinkin yksinkertainen, että oikein ratsastamalla voit edesauttaa osaltasi lihasjumien aukeamista. En halua aliarvioida hieromisen tuomaa hyötyä, mutta onko sitä tosiaan, jos sen saa hevoselleenkin toistaa parin kuun välein samojen asioiden takia? Hevonen on toispuoleinen, ontuu, on jäykkä ja ties mitä syitä. Jos ongelmat ovat aina samat, onko syy jossain muussa kuin hevosessa?
Hevonen tunnistaa myös äänestäsi, millä tuulella olet, varsinkin jos kyseessä jo tutuksi tullut hevonen. Sanotaan, ettei hevonen koskaan unohda, ei hyviä eikä pahoja kokemuksia, mutta pahat korvaavat helposti ne hyvät. Kuinka samankaltaisia hevoset loppupeleissä ovatkaan ihmisten kanssa?
Puhun usein ratsastettaville hevosilleni. Hevoset eivät ole minulle vain työvälineitä, vaan kumppaneitani, ja molempien osapuolien panostusta tarvitaan yhtä paljon liikkeiden suorittamiseen. Ihan niin kuin suhteessa. Eihän se toimi, jos toinen ei laita siihen itseään likoon.
Parhaassa tilanteessa hevonen antaa tukea ratsastajalle, jossa hän sitä tarvitsee ja päin vastoin. Tämä on yhteistyötä.

Ei ole väliä, mitä hevoselleen puhuu, vaan millä äänensävyllä. Hevonen ei niinkään tunnista sanoja, vaan sen miten ja millä tavoin, missä tilanteessa sille puhutaan. Siksi kehun usein ratsastessani ääneen, kun on kehujen paikka. Se kohentaa kummasti molempien työmoraalia, molemmat saavat samanaikaisesti kiitosta. Ja vaikka hevonen ei sanoja kuulisikaan - esimerkiksi ääniä vaimentavan korvahupun takia - puhun hevoselle silti, koska hevosta kiittäessäni ja kehuessani rentoudun huomaamattani hetkeksi, annan liikkeeseen enemmän tilaa ja vapautta, ja kehostani vapautuu samanaikaisesti mielihyvää tuottavia endorfiineja, jotka hevonen aistii. Tämän lisäksi puhuminen lieventää jännitystä tilanteissa, jossa ratsastaja itse voi olla epävarma. Se on kuin rohkaisu, joka annetaan itselle ja hevoselle.
Kaikki varmasti tietävät hevosen, joka syyn tai toisen vuoksi on leimattu hankalaksi tapaukseksi tai ongelmahevoseksi. Mutta onko käytös opittua, kommunikoinnin puutetta jonkun tietyn ratsukon välillä? Jotkut hevoset liikkuvat paremmin toisilla ratsastajilla kuin toisilla, eikä se aina johda piirteitään siihen, kumpi on tasoltaan kokeneempi. Joillain ratsukoilla vain synkkaa, ja myös sitä tarvitaan reseptissä, joka johtaa pärjäämiseen. Joten seuraavan kerran, kun nouset vieraan hevosen selkään, haluatko todella tietää kaikkea? En nyt puhu sellaisesta tapauksesta, että menet 3-vuotiaan selkään ykskaks, jolla ei koskaan ole ratsastettu tai sellaista, joka kulkee kaksin kontin aina kotiin saakka. Mutta minusta, tieto lisää tuskaa. Jos etukäteen tiedän, että hevonen tekee jotain ja jossain ja silloin pitää varautua, olen koko ratsastettavana aikanani varuillani, milloin pommi räjähtää. Jos en tiedä asiasta, en myöskään osaa siihen varautua jännittämällä tilannetta. Ja koska en osaa sellaiseen varautua, voi ratsastus jopa edetä ilman totuttua ongelmaa. Sillä usein se ei ole hevonen, joka ongelman tekee, vaan ratsastaja, joka sitä alkaa muodostamaan ongelmaksi. Älkääkä nyt ottako liian kirjaimellisesti kaikkea ja mene käsistä riistäytyväksi hevoseksi sanotun kanssa yksin maastoon, koska blogissa luki, ettei saa laittaa ennakkoluuloja. Rajansa kaikella ja maalaisjärkeä saa käyttää.
Ypäjällä järjestettiin toissaviikolla Christoph Hessin kouluratsastusklinikka, jossa oli myös luentotyyppinen parituntinen. Hess on valmentajanroolin lisäksi myös arvostettu kouluratsastustuomari ja toimi viikonloppuna myös sellaisena kansallisissa nuorten hevosten kouluratsastuskilpailuissa klinikkansa ohella. Hän kertoi tilanteesta, jossa oli ollut tuomaroimassa ulkomailla Grand Prix -luokassa. Ammattilaisten ohella oli luokassa ollut myös muutama 'amatööriratsastaja', joiden kuviteltiin olevan altavastaavia. Yksi näistä oli kuitenkin yllättänyt kaikki, sekä yleisön että tuomariston, suorituksellaan, joka ylsi ensimmäiseen sijaan. Ratsastaja oli kuulemma hymyillyt koko radan läpi, eikä tullut luokkaan vain suorittamaan ja hakemaan hyviä prosentteja. Myös hevonen oli liikkunut kuin tanssien, vastannut jokaiseen annettuun apuun sen enempää kyselemättä ja suoritti ohjelman lennokkaasti läpi.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt jokainen yrittää jotenkin parantaa tulostaan hymyilemällä pakonomaisesti tuomaristolle ja yleisölle. Teennäinen hymy ei paranna sinun eikä hevosen suoritusta, siitä tulee vain posket kipeäksi. Hyvällä mielellä omaan starttiin lähtö sen sijaan kyllä ja tämä tuli ilmi kyseisestä ratsastajasta jopa hymyn kautta. Kun kommunikaatio ratsastajan ja hevosen välillä on vaivatonta, ratsastus näyttää helpolta ja mutkattomalta. Hyvänolon näkee sekä hevosesta että ratsastajasta. Ja sen näkee suorituksessa tapahtuvasta elekielestä, kun molemmat nauttivat tilanteesta.

Oikeanlaista ratsastusta vai oikein päin ratsastusta?

"Ei tunnu nää ihmisetkään aina arvostavan hyvänolon osoitusta."

Hevosen hyvinvoinnista huolehtiminen ja sen ylläpitäminen on kattava käsite sekä fyysisellä että mentaalisella puolella. Hevosen hyvinvointi on kaiken tuloksen yhteinen summa, joka näkyy peilikuvana hevosesta itsestään. Toiset kiinnittävät huomiota enemmän hevosen perusilmeeseen ja sen olemukseen esimerkiksi hoitaessa tai karsinassa. Terve hevonen havainnollistetaan yleensä katseesta ja ruumiin elekielestä; silmät ovat kirkkaat, korvat valppaina sivuilla tai kohdistettuna kohteeseen, johon hevonen kiinnittää huomionsa, jalat ovat kuivat nivelten ja jänteiden kohdalta, eli toisin sanoin jaloissa ei ilmene turvotusta, karva on kiiltävä ja hevonen lepää rennosti neljällä jalalla tai lepuuttaa yhtä. Tällaisena me havainnollistamme terveen hevosen. Miten reagoit, jos kerron, että osa kohdista on vain silmänlumetta?

Mihin asioihin hevosen omistaja kiinnittää ensin huomiota, mikäli huomaa jonkun edellä mainituista kohdista kallistuvan suuntaan tai toiseen? Mistä asioista alamme helposti hakemaan vikaa tai puutetta, jos hevonen on kunnoltaan perusterve?

Hälytyskellomme huutavat heti alitajunnassamme, että hevonen on kipeä. Sitten alkaakin selvitys, että mistä. Yksi ensimmäisistä mieleemme kapuavista ajatuksista kietoutuu ajatukseen, että selkähän sillä vaivaa. Me harrastelijat ja amatöörit saatamme viedä käsiämme hevosen selkärankaa pitkin ja odottaa kohtaa, jolloin hevonen ’niiaa’ kosketuksemme alla. Entäpä jos niin ei tapahdu?

Seuraavaksi siirrymme varusteisiin, jotka mahdollisesti aiheuttavat sen epäilemämme selkäkivun. Ja ei muutakuin tunnustelemaan satulaa ja sen toppauksia. Mutta tosiasiahan on se, että me emme huomaa vikaa satulassa, ellei siinä ole runko liki poikki tai toppaukset toiselta vuosisadalta niin kovettuneet, että oma käsikin erottaa kuhmurat. Jos runko on ehjä ja toppaukset sitä mukaan, soitamme hätää kärsien satulasepälle, joka pullittaa satasen pelkästään siksi, että käy toteamassa satulan olevan kunnossa ja aivan yhtä sopiva kuin viimeksi kaksi viikkoa sitten, jolloin satula ostettiin. Varmuuden vuoksi hevostaan rakastava omistaja kuitenkin laittaa satulan ja huovan väliin lampaankarvaromaanin, jottei satula vahingossakaan tuntuisi kovalta vasten hevosen selkää. Ja romaanin hankintaan menikin sitten jo se toinen satanen.

Seuraavaksi siirrytään voivottelemaan kuolaimia ja vasta tämän jälkeen huomioidaan suitset. Syy tähän lienee niinkin yksinkertainen, että kuolaimia voi hommata vähemmillä kustannuksilla ja ottaa kokeiluun vaikka useampi etsiessä sitä ’oikeaa kuolainta’, joka on tarpeeksi pehmeä, istuu hevosen suuhun eli toisinsanoen on anatomisesti muotoiltu, mutta myös sellainen josta saa vipuvoimaa tarvittaessa. Näillä kriteereillä ei muuta kuin kauppaan ostoksille. Mutta sitä rataa mitä mukaan hevosenomistajat ovat viisaantuneet, niin ovat myös kauppojen omistajat. Nykyisin on nimittäin myös mahdollisuus vuokrata kuolaimia. Otat viikoksi käyttöön ja palautat, jos toteat huonoksi valinnaksi. Toki tämä maksaa, mutta toisaalta, mikäli päädyt kuolaimen ostoon, saat vuokrahinnan verran alennusta kuolaimen hinnasta.

Ja yleensähän hevosenomistajat nimenomaan kokeilevat eri kuolaimia vain kokeilemisen ilosta. Ja taas kauppojen kassat kilisevät eikä rahan tuloa voi estää – eikä menetystä hevosen omistajan laidalta. Ennen kuin huomaatkaan, olet tuhlannut kokeilukuolaimiin saman verran, millä olisit saanut ostettua jo kahdet ’peruskuolaimet’. Mutta mitä niillä kaksilla, jos testissä on anatomiset kuolaimet. Sehän on nyt in. Onneksi meille tavallisille tallaajille on keksitty pelastukseksi internetin kirpputorit. Voi ostaa kuolaimen halvalla eikä niinkään haittaa, jos ei sitten hepo siitä pidäkään. Rahat meni kankkulan kaivoon, mutta niinhän sitä olisi mennyt muutenkin. Ihmettelen, etteivät jotkut ole jo kirjoittelemassa hevostalli.net:issä käytettyjen kuolaimien vaaroista – joku tautihan siinä voi kulkeutua mukana. Päähän vain ei juolahtanut, että käytettyjä ne vuokrakuolaimetkin ovat. Mutta ne varmaan desinfioidaan kaupassa. Aivan varmasti.

Kun ollaan käyty kaikki mahdolliset ongelmakohdat läpi, jäädään helposti seisomaan sormi suussa. Missä vika? Ehkäpä vika tosiaan on selässä, mutta ongelma ei varsinaisesti ole satulassa tai hevosen selässä. Usein se nimittäin löytyy satulan päältä. Ironista? Alkupäätelmä oli oikea, mutta syy väärä. Omistajat löytävät ehkä helposti seurauksen, oli kyse kipeästä selästä, vääränlaisesta kuolaimesta, epäsopivasta satulasta, mutta seuraus on aina syy jostain. Siinä missä ratsastaja pystyy edesauttamaan hevosensa terveyttä, voi hän myös sitä osaltaan heikentää. Ehkäpä pelkistettyä, mutta silti totta.

Joka kerta, kun ratsastaja nousee hevosen selkään, oli kyse sitten omasta tai jonkun muun hevosesta, muokkaa hän hevosen kuntoa. Voit miettiä itseäsi. Jos lähdet liikkumaan haluttomasti, laahaat jalkoja perässäsi kävellen pieniä askeleita, on liikunta rasitetta, eikä niinkään hyvässä mielessä. Väärin liikkuminen luo painetta nivelillesi eikä oikeastaan edesauta kuntosi parantamista ollenkaan. Sama pätee hevoseen.

Ratsastajien suusta kuulee usein sanottavan sitä, että he suunnittelevat jo etukäteen, mitä hevosensa kanssa sinä päivänä tekevät. Tämä metodi on väärä. Ratsastaja ei voi tietää hevosensa mielentilaa ennen hevosen nähdessään. Hän ei voi tietää, mitä hevonen juuri sinä päivänä tarvitsee liikkuakseen oikein ja rennosti, ennen kuin on istunut selkään. Tämä erottaa jyvät akanoista. Ratsastajan ja harrastelijan erottaa juuri se kultainen keskitie, joka perustuu hevosen hyvinvointiin. Harrastaja haluaa ratsastaa ja olla hevosen kanssa omaksi ilokseen, vaikka tavoitteita olisikin myös kilpailumielessä. Ratsastaja pyrkii kuitenkin ratsastamaan hevosensa juuri yksilölle sopimalla tavalla, eikä niinkään omien halujensa mukaan. Hän ei siis harjoittele laukanvaihtoja, mikäli laukannostot rauhallisesta, tahdikkaasta ravista eivät onnistu.

Millaista siis on oikeanlainen ratsastus ja miten se auttaa hevosta?

Monet varmasti kuulevat sanottavan siitä, miten ratsastaa hevonen oikein päin. Se ei kuitenkaan aina tarkoita oikeanlaista ratsastusta.

Oikein päin eli työskentelymuodossa olevalla hevosella tarkoitetaan sitä, että hevonen kulkee kuolaintuntumalla itseään kantaen, niska korkeimpana kohtana ja rungostaan pyöreänä, mutta tämän tulisi kuitenkin tapahtua niin, että ponnistus askeleisiin tulee takajaloista eli hevonen kulkee peräänannossa. Tämä on siis suora oppikirja esimerkki. Jälkimmäinen kohta vain usein on se, joka ensimmäisenä unohdetaan, sillä sana ’oikein päin’ kohdistetaan niskan ja kaulan asentoon eli hevosen muotoon. Kun hevonen kulkee ratsastajan apuja vastaan, niska nousee jännityksen ja/tai kuolaimelle painamisen vuoksi. Tällöin hevonen ei kulje enää luotiviivalla ja se lienee syynä myös siihen käsitteeseen, että muoto kertoo ratsastajalle tasapainosta, jossa hevonen kulkee.

Tämä on osittain totta. Paine, jonka ratsastaja saa käteensä ohjan kautta, on kuin mittari hevosen tasapainosta. Mutta toisaalta, sillä ei ole mitään tekemistä työskentelymuodon kanssa. Hevonen kulkee tasapainossa, kahden ohjan ja pohkeen välillä, kun sinulla on tunne selkään, että voit koska tahansa, myös kesken kilpailuradan, myödätä ohjista ja istunnasta siten, että se mahdollistaa hevosen ratsastuksen eteen-alas.

Kun hevonen on rento ja avuilla, sen ylälinjan raamin tulisi seurata kättä ja ohjaa eteen-alas. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hevonen kulkee pitkin ohjin vailla tuntumaa suuhun ja etuosaan. Kun ratsastus kohdistuu eteen-alas, tarkoittaa se sitä, että pidemmällä ohjalla ratsastajalla on mahdollisuus ratsastaa hevonen avonaisempaan, pidempään muotoon. Eli vaikka hevosen keula laskeutuisi enemmän maata kohden, sen tulisi silti pysyä pyöreänä. Pyöreä, eteen-alas laskeutuva etulinja mahdollistaa myös avonaisemman liikkeen hevosen selästä.

Hevosjooga perustuu juuri tähän. Pidemmällä ohjastuntumalla pyritään ratsastamaan hevonen eteen-alas, jolloin laskiessaan kaulaansa, kuitenkin pyöreällä niskalla, se nostaa selkäänsä ja kantaa ratsastajiaan selkänsä kautta, ei jalkojensa, joiden niveliin paine kohdistuu, kun selkä laskee. Hevosjooga on kuin hienompi nimitys perusratsastukselle.

Kun hevonen kulkee eteen-alas kohdistuvassa muodossa, se kannustaa myös takajalkoja polkemaan enemmän alle. On hevoselle työteliäisempää kulkea pyöreänä alhaalla polkien kunnolla takajaloillaan alle kuin liikkua ns. säästöliekillä pienin askelin kaula kaarella ja selän näin ollen laskiessa. Kun runko myötää edestä alas ja takajalat vievät liikettä etupäätä kohden, selkä nousee. Havainnollistavana esimerkkinä voit kokeilla tätä itseesi. Ryhdistäydy siten, että vedät lavat ja pään/niskan aavistuksen taaksepäin. Huomaatko kuinka selkäsi kaartuu notkolle? Tämä ajatus liitetään usein myös ratsastukseen. Mutta tosiasia on, että ryhdistäytyminen ei tapahdu niskasta; se tulee koko rangasta.

Joskus eteenpäin pyrkivää hevostakin pitää korjata ratsastamalla eteen. Ehkäpä tämä kuulostaa oudolta, mutta mikäli allasi on hevonen, joka pyrkii eteen ja sinä vedät ohjista taakse, ajattelet suuntaa koko ajan ’taaksepäin’, hevonen lyhentää askeliaan, jännittyy niskasta ja laskee selän. Tämä ei ole haluttu suunta. Itse henkilökohtaisesti miettisin tämän kaltaisen yksilön kohdalla, mistä syy ’vääränlaiseen’ eteenpäin pyrkimykseen johtuu. Onko kyseessä kenties tasapainon puute? Esimerkiksi nuoret hevoset korvaavat tasapainoaan vauhdilla, sillä rakenne, ikä ja jo opitut asiat eivät välttämättä vielä mahdollista kulkua oikein päin pitkiä jaksoja. Ihmisen silmään saattaa näyttää, että hevonen kulkee sievästi kaula kaarella, mutta ei välttämättä varsinaisesti ole avuilla.

Oikealla tavalla tehty perustyö alussa mahdollistaa myös oikeanlaisen liikkeen lopussa. Hevonen, jonka liike on saatu kohdistumaan takaa eteen niin, että ratsastaja on kannettuna selän kautta, mahdollistaa nyt myös työskentelymuodon, jossa hevonen kulkee rehellisesti ohjan ja pohkeen välissä. Tämä on mittari hevosen tasapainosta. Kun olet ratsastanut sen syvälle eteen-alas ja nostat muodon ylös, kohdistuuko ponnistus yhä takajaloista? Hevosen kulkiessa rennosti etuosasta, polkien liikettä takapäästä ja tuntiessa gramman molempien ohjien päässä, eli hevonen on työstetty eri vaiheiden kautta myös tasaohjaiseksi, tiedät sen olevan avuilla. Tämä on siis välikätenä siinä missä sekoitetaan oikein päin kulkeminen ja oikeanlainen ratsastus. Vaikka hevosen saisi kulkemaan niska-kaulaliittymästään ’oikein päin’ se ei tarkoita, että hevonen olisi ratsastettuna oikeanlaisesti läpi rungostaan. Ratsastajien katseiden tulisi avartua tässä asiassa; sana ’oikein päin’ ei saisi yhdistää vain kaulan asentoon. Sillä jotta hevonen kulkisi rehellisesti rungostaan oikein, sen tulee käyttää selkäänsä liikkeessä.

Muodon ei tulisi olla haluttu päämäärä vaan enemmänkin ratsastuksen sivutulos. Tyytyväisesti kulkeva hevonen kulkee pyöreänä, muttei vain niska-kaula liittymästä, vaan koko rungostaan. Ratsastajan ajatuksen tulisi kohdistua enemmän selkään kuin kaulaan, sillä siitähän vikaakin ensimmäisenä etsitään.

Aikaisemmin, kun kirjoitin minkälaisen hevosen tunnistamme hyvinvoivaksi ja terveeksi ja mainitsin osan kohtien oleva silmälumetta, tarkoitin asiaa lähinnä sillä tavoin, ettei esimerkiksi pelkkä harjaaminen saa hevosen karvaa kiiltämään. Hevonen, joka voi hyvin mieleltään ja ruumiiltaan, joka saa tarvitsemaansa liikuntaa päivittäin, ilmentää terveen hevosen leimaa. Kun hevonen liikutetaan sen tarpeiden mukaisella tavalla saa karvankin kiiltämään, uskokaa tai älkää. Oikeanlainen ratsastus parantaa hevosen verenkiertoa ja tämä on se, mihin harjaamisellakin pyrimme. Emme vain puhdistamaan likaa turkista vaan saamaan ääreisverenkierron vilkkaammaksi. Kun laskeudut hevosen selästä alas on kaksi asiaa, mistä voit heti päällepäin sanoa, onko hevonen liikkunut oikein:

1) Lepuuttaako jotain jalkaansa, jakautuuko paino eri jaloille? Tasapainossa kulkenut hevonen myös seisoo tasapainossa. Paino kohdistuu kaikille neljälle jalalle, myös ratsastuksen jälkeen.

2) Missä asennossa selkä on? Muutos ei tapahdu yhdessä eikä kahdessa ratsastuskerrassa radikaalisti, mutta mikäli ratsastaja on onnistunut saamaan hevosensa selän pyöreäksi ratsastuksellaan, selän asento paranee myös levossa. Mikäli ratsastus on aiheuttanut selän laskemista, lyhyillä askelilla kulkua, myös selkä ns. notkistuu. Huom! Asiaa ei saa nyt ottaa liian kirjaimellisesti, joillekin roduille on ominaisempaa notkompi selkä. Mutta ratsastuksella tosiaan voit saada selän asentoa suoremmaksi.

Eli seuraavaksi, kun etsimme epäkohtaa hevosen hyvinvoinnista, kohdistetaan katseet itseemme. Tuhlataan rahamme ennemmin valmennukseen meille ja hevosille, sillä ratsastaja on se, joka voi merkittävästi osaltaan parantaa hevosen hyvinvointia. En nyt aliarvioi sopivien varusteiden sijaa hyvinvoinnissa, mutta tosiasiahan on se, että hevonen kyllä kestää satulan, joka ei ole täydellinen napakymppi selkään. Harvemmin ne ovatkaan. Mutta esimerkiksi ratsuttajat käyttävät ratsastettavilla hevosillaan yhtä ja samaa satulaa, joka sopii itse ratsastajalle parhaiten. Sillä ratsastajalle sopiva satula parantaa, vai pitäisikö sanoa enemmänkin maximaalistaa, ratsastajan suoritusta. Hevonen kykenee siis liikkumaan oikein myös hieman epäsopivan satulan alla, jos ratsastajat pystyvät ne oikein ratsastamaan.

"Hyvinvointi lähtee hyppäämisestä!" T. Cinza

Kokeilussa Micklemit

Kuten edellisessä bloggauksessani kirjoitin, hevosista jalostetaan koko ajan enemmän urheiluhevostyyppisiä, tasokkaampia ja jokaisen käteen sopivia ratsuja. Mutta sen rinnalla, että hevoset muuttuvat paremmiksi, muuttuvat kyllä varusteetkin. Onko uusin jalostus siis nimeltään Varustejalostus?
Hevosen varuste on kallis rahareikä, jos niihin todella panostaa. Otetaan vaikka esimerkkinä satula. Valikoimasta löytyy estesatulaa, koulusatulaa, lännensatulaa, ravisatulaa, yleissatulaa.. Merkkeinä on Prestigeä, Batesia, Sydneytä, Kiefferiä, Albionia... ja sitten on tietenkin Amerigo. Mistä sellainen yhtäkkiä tupsahti? Kaikki oli ihan rauhallista, kunnes väsättiin pehmeä, koulu- ja estemallissa oleva, nahkasatula, jonka kyljessä lukee Amerigo. Ja pum, maailmankirjat sekosivat.
Kuten tasokkaat hevoset, myös hyvät varusteet kuuluvat nykyisin jokaiselle, harrastelijasta ammattilaiseen ja kaikille siltä väliltä. Olen kuullut jopa sellaista, että varusteet ovat tie kuuluisuuteen ja maailman kärkeen. Sepä hienoa! Ehkä meillä on seuraavissa olympialaisissa jopa omat joukkueemme kaikissa ratsastuksen alalajeissa.

Mikä teki Amerigosta kuuluisan, laadukkaan satulamerkin, joka on nyt johtavaa kärkeä? Hinnan lisäksi Amerigon omat satulavillat. Tämän kolmen tonnin penkin välivillat muokkautuvat hevosen selkään sopivaksi, joten voit heittää murheet rahan kulumisesta geeleihin tai romaaneihin, lampaankarvalla tai ilman. Mutta mitä tekisivät Mattesin tehtaan käsityöläiset, jos tämä oli täysin totta? Työt loppuisivat kesken, kun väliplänttejä ei tarvittaisi enää.
Olen muutaman kerran päässyt hevosen selkään, joka omisti Amerigon penkin. Yksi kokeilukerta ja olin myyty. Liekö sitten syy vain siihen, että satulaan kerran kun istut niin siihen jäät? Vai liittyykö siihen hieman myös valtavirtaus? Mitä se on, ihan tuntematon käsite..

Satuloiden lisäksi huudossa ovat kuolaimet ja suitset. Ja vaikka yleensä yritin katsoa hieman sitä, mihin hevoselle tulevaan tarvikkeeseen rahani heitän, puhun kyllä Sprengerin kuolaimien puolesta! Sprengerin kuolaimet ilmestyivät jokunen vuosikymmen sitten jostain jonkun keksimänä. Ensin aivan tavalliset teräskuolaimet tavallisten kuolaimien hinnalla, jonka nivelosassa luki 'Sprenger'. Kun kuolain muutti väriään kultaiseksi, se löytyikin melkein jokaisen vastaan tulevan ratsun suusta. Sprengerille tuli siis jatko-osa: Aurigan. Nyt nivelosaan on painettu Sprenger Aurigan - ja uusimmissa on mainintana vielä HS. Sprengerien materiaali on tehty hevosystävällisemmäksi, sillä kuolaimen tarkoitus on erittää enemmän sylkeä/kuolaa hevosen suussa, joka saa luonnollisesti kuolaimen tuntumaan miellyttävämmältä. Kuolaimia on erimallisia ja jokaiselle hevoselle juuri sopivaan käyttöön. Olen usein skeptinen huuhaa-juttuihin, mutta ostaessani ensimmäisen Sprengerini päätin, että muita kuolaimia en enää ostaisi. Kokeilin kuolainta Cinzalle ja kuolaimestaan tarkka tamma hyväksyi heti tämän uuden idän ihmeen suuhunsa ja herkemmät ohjasavut tuntuivat tavoittavan nopeasti. En tiedä onko syy pelkästään kuolaimesta, kuolaimeen laittamastani luotosta vai uskomuksesta, mutta tämä materiaali tosiaan on toiminut. Pisteet siitä.
Toinen varuste, jota olen haikaillut heti sen ilmestyttyä kauppoihin, ovat Rambo Micklem -suitset. Nämä suitset ovat anatomisesti muotoillut niin, että ne kiertävät hevosen hermopäät ympäri pään. Niitä on suositeltu erityisesti käytettäväksi nuorille hevosille, joille normaalit englantilaiset suitset eivät ole täysin passelit, mutta remonttiturpahihnakaan ei tunnu oikealta.
Ennen näiden suitsien ostoa, hommasin suitset, johon sai vaihtaa englantilaisen, remontti ja meksikolaisen turpahihnan. Kolme turpahihnaa samassa paketissa eikä remmejä tarvitse sen koommin irroitella hihnan vaihtamisen takia. Tämä osoittautui hyväksi ostokseksi. Olin halunnut käyttää Cinzalla remonttiturpahihnaa jo jonkun aikaa, sillä kahden hihnan sijaan siinä olisi vain yksi, mutta sekin tulisi turvan ja kuolaimen yli vahvistaen hieman kuolaimen vaikutusta suussa. Tämä sopi yhtä hyvin Cinzalle kuin normaalikin kaksois turpahihna, mutta jossain vaiheessa Cinza tuli taas hieman rauhattomaksi edestä. Vaihdoin takaisin 'normaaliin suitsitukseen' ja tähän Cinza vaikutti tyytyväiseltä, enkä sen koommin enää turpahihnaa vaihtanut. Kunnes ostin lopulta pitkään himoitsemani Micklemit. Nämä ovat osoittautuneet ehdottomiksi! Paras ostos sitten Auriganin kuolaimien - ellen voisi sanoa jopa paremmaksi.
Liian kireällä olevien hihnojen on todistettu vaikuttavan haitallisesti tulokseen esim. kisoissa, joissa huomaamatta voi laittaa jotain kireämmällä kuin kotona, varmuuden vuoksi. Cinzalle suitsien hihnojen kireys ei ole koskaan vaikuttanut hyödyttävästi, lähinnä haittaavasti. Siksi turpahihnaa/-hihnojakaan ei ylenpalttisesti jynkytetä viimeisiin reikiin, koska vähempi paine suuhun on osoittautunut paremmaksi. En nyt tarkoita, että hihnat löysänä roikkuisivat, mutta ne on kiinnitetty niin, että suun ympärille tuleva paine on käytännössä katsoen olematon. Mitä kireämmälle turpahihnaa laittaa, sen suuremmaksi vaikutus kuolaimeen tulee, eikä hevonen pysty aukomaan samalla tavoin suutaan ja vastustamaan kuolaintuntumaa. Cinza reagoi 'liian kireään' turpahihnaan painautumalla kuolainta vasten ratsastaessa. Tamma tarvitsee tilaa suussaan, ja ilmoittaa asian varsin fiksulla tavalla. Tämän vuoksi säädin Micklemit niin, että kuolaimen ja turvan päälle tuleva hihna on löysemmällä kuin poskiluiden alle tuleva. Näin päähän kohdistuu pientä painetta, mutta suuhun ei niinkään. Ja näinkin ollessa reiät ovat miltei ensimmäisissä.

Vapiskaa maailmankärki! Täältä tulee ratsukko Rambo Micklem vailla Amerigon välivilloja!

Blogissa taas eloa!

Puolen vuoden aikana on paljon tapahtunut, ainakin nimittäin harjan kasvamista

Blogissani on ollut hiljaista pitkään ja sille löytyykin vallan selkeä syy. Harkitsin vakavasti, että lopettaisin blogini pidon. Että kirjoitukset on kirjoitettu ja that's it. Asiaan tuli kuitenkin muutos, kun koulumme puolesta ilmoitettiin, että osa opinnoistamme suoritettaisiin blogin parissa. Aivan svenska taladesta lähtien. Vad fin!
Uutta blogia rakentaessani vilkaisin vanhaa blogiani. Kyllähän siinä melkein tippa linssiin tuli, kun huomasin, että uskolliset lukijani yhä lukevat blogiani, vaikka yhtäkään uutta postausta ei ole herunut kuluneen puolen vuoden aikana. Nostan teille hattua ja kiitän teitä, ihanat lukijani.
Tämän vuoksi päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja jollain tapaa uudistaa blogiani. Toki kouluaineet painavat päälle, varsinkin kun meille selvisi, että valmistumme puoli vuotta aikaisemmin! Emme siis toukokuussa v. 2017, kuten oli tarkoitus vaan joulukuussa v. 2016! Hetkonen, sehän on niinku tänä vuonna!
Tehdessäni aineblogiani, olisi yksi tehtävistä tehdä jonkun sortin pohdinta. No sehän onnistuu, ajatuksia kun on jaettavaksi asti. Löysin internetin mahtavista arkistoista vuodelta 1990 Kyra Kyrklundin haastattelun ja katsoinkin kokonaan tuon melkein 20 minuutin pätkän - ja suosittelen sitä kovasti myös muille. Toista kymmentä vuotta kulunut ja Kyra puhuu videolla vähän, mutta asiaa. Onhan toki näkemys jollain tavalla laajentunut kuluneiden vuosien aikana, mutta peruspykälä on yhä sama.
Itseasiassa, laitankin pohdintani oheen. Se on suoraan kopioitu aineblogini sivuilta, joten pääsin suht helpolla ensimmäisen bloggaukseni kanssa vanhan blogini uudistuksen kunniaksi. Mutta eivät asiat tähän lopu. Puolen vuoden aikana on tapahtunut paljon, ja nyt pääsettekin sitä lukemaan jatkossa.

Mutta, asiaan..

Löysin tämän ylen julkaiseman videohaastattelun internetin arkistoista. Milloin viimeksi Kyra Kyrklund on ollut Suomessa niin, että haastattelu Suomen 'peruskanavalle' on ollut mahdollista? Näemmä niinkin kaukana menneisyydessä kuin v. 1990, 26 vuotta sitten.
Haastattelu alkaa juontajan kysymykseltä, onko rodulla tai sukupuolella väliä? Mitä nyt tässä on tullut katsottua kilpailuja, on päässyt toteamaan, että sillä tosiaan on väliä. Ei pelkästään ratsastettavuuden tai hevosen ominaisten liikkeiden vuoksi, vaan on täysin tuomarikohtaista, mistä rodusta nyt sattuu pitämään. Usean tuomarin mieleen on Suomen oma hevosrotu suomenhevonen. Mikäli on mahdollisuus päästä seuraamaan vaikka 1-tason (entisen seuratason) kilpailuja, huomaa suuren prosentuaalisen eron yksilöiden välillä. Niin se vain on, että keskiverto suomenhevonen pärjää kilpailuissa paremmin, mitä keskiverto puoliverinen.
Tiedä häntä mistä syy siihen johtuu. Onko kyse vain oman rodun suosimisesta vaiko siitä, että laadukkaita suomenhevosia on suomenhevosten kokonaismäärää katsoen vain pieni osa. Suurin osa suomenhevosista nimittäin juoksee raviradoilla, hyvällä tai huonolla menestyksellä.
Tokihan, kuten Kyra videolla mainitsee, on niitä, jotka peruskouluttavat ravurin ratsuksi. Nämä ovat niitä, ketkä eivät kauraansa ravikilpailuissa tienanneet. Tällainen tapaus voi olla aivan yleinen näky sekä este- että kouluradoilla ja näyttänyt hyvän potentiaalisuutensa lajia kohtaan. Mutta ex-ravuri ja vieläpä lämminverinen? Sellaista duoa ei usein yli seuratason näe, ainakaan koulukilpailuissa.
Onko sukupuolella väliä? On. Ruunat ovat yleensä käsiteltävyydeltään kaikkein parhaimpia. Toki poikkeuksiakin löytyy, mutta noin pääasiassa. Tammojen ongelmana ovat kiimat ja joillakin tapauksilla tämä todella vaikuttaa kilpailukauteen ja pahimmillaan sekoittaa sitä. Työssäoppimisjaksollani tallin omistaja sanoi, että mikäli tamman kanssa tulee toimeen, on se eduksi, sillä kaikki eivät tule ja siksi pitävätkin ruunien ratsastuksesta. Mutta jos tamman luottamuksen saa, se tekee mitä tahansa ratsastajansa eteen.
Oreihin taasen vaikuttaa kaikkien hevosten lähellä olo, ei pelkästään tammoista johtuen. Toki en minä sitä, poikkeuksia löytyy myös tältä saralta.
Itselläni on koulun ulkopuolella tällä hetkellä ratsastettavana 6-vuotiaaksi kääntyvä PRE-tamma. PRE-hevosten prosentteja kouluradoilla vähentää liikapyrkimys ylös. Ne on kuitenkin jalostettu menemään korkeassa muodossa tullen kevyeksi kädelle ja liikkeen suuntautuessa mahdollisimman hyvin ylämäkeen. Suomessa halutaan kuitenkin nähdä, että hevonen ns. itse pyrkii eteenpäin kantaen ratsastajaansa. Tämä heikentää PRE-rodun pärjäämistä ja osalla jopa on ennakkoluuloja rotua kohtaan, vaikka sitäkin voisi nimittää puoliveriroduksi (suurin osa rodusta jalostettu käyttämällä lämminveriratsuja).
Haastattelun edetessä Kyra sanoo jotain, joka ainakin jäi omaan mieleeni. Hän huomauttaa, että ratsastusta voisi verrata luisteluun; on ihan sama valitseeko lajikseen sitten jääkiekon, taitoluisten jne. pitää kuitenkin osata luistella. Eli ratsastuksen kielessä tämä on juuri sitä, minkä minäkin olen vasta oikeastaan tänä vuonna alkanut havainnollistamaan: jotta voi valita lajinsa (esteet, koulu, kenttä), pitää pohjana kuitenkin omata hyvä perusratsastustaito. Kun katson esimerkiksi estekisoja, joissa nuoret ratsastavat pitkälle koulutetuilla hevosillaan, huomaa kuinka pitkälle tässä lajissa rohkea ja tasokas hevonen voi ratsastajansa auttaa. Unohtuu se perusratsastuksen taito, ei sen koommin ajatella miksi tekee ratsastaessa jotain ja miten se vaikuttaa hevoseen, onko se hyvää vai huonoa? Ennen kun hyppäsin enemmän, riitti sileällä se, että hevonen kulki kaula kaarella - samaa muotiliikettä näkee ihan nykyäänkin estekisoissa. Verryttelyssä hevonen kulkee ehkä pää ryntäissä, mutta selän oikeasta käytöstä ei ole tietoakaan. Sitten ihmetellään, miksi hevonen on kipeä. Olenkin kuullut eräältä tuttavaltani sanottavan, että olisi molempien etu, jos sekä este- että kouluratsastaja tekisivät yhteistyötä saman hevosen kanssa.
Haastattelussa puhutaan myös siitä, kuinka hevonen vaahtoaa suustaan. Tämä tosiaan on merkki siitä, että hevonen on ratsastettu läpi, kulkee kuolaintuella herkkänä ja on rentona kädelle. Vaahtoa/kuolaa tulisi ratsastaessa erittyä, jotta kuolain olisi mukavampi hevosen suussa, varsinkin siirryttäessä vaativimpiin luokkiin, joissa käytetään kankisuitsitusta, jossa on kaksi kuolainta hevosen suussa, kankikuolain ja bridong. Yleensä mikäli hevonen ei vaahtoa suustaan, se liikkuu joko kättä vasten tai pohkeen edessä. Vaikka kaula näyttäisi kuinka hyvältä tahansa, ratsastaja tuntee selkään, kuinka liikkeiden laatu heikkenee, kun selkä laskee ja niskaa nousee, eikä takapää työnnä rehellisesti alle.
" Ei ole monta lajia, jossa Ladasta saa tehtyä Mersun. " Vaikka video on julkaistu liki 30 vuotta sitten, on se täyttä asiaa. Ratsastus on maailman listojen kärjessä, kun puhutaan rahallisimmista harrastuksista. Hevosista jalostetaan koko ajan enemmän urheiluhevostyyppisiä, ja näitä nähdään jo ihan amatööriratsastajilla. Niistä on jalostettu harrastuskumppaneita, jotka sopivat aloittavammankin harrastajan käteen. Hyvään hevoseen kannattaa panostaa, varsinkin jos taloudellinen laita sen sallii. Hyvällä hevosella pääsee pitkälle ja se antaa paljon. Tämä näkemys on kuitenkin osittain vääristynyt. Ratsastajan taitojen kehittyessä mietitään yleensä tasokkaamman hevosen hankintaa, mutta toisaalta, ratsastustaidon karttuessa, hevosen yleinen ratsastettavuuskin paranee ja samalla ratsastaja voikin viedä hevosensa tasoa eteenpäin. Eikä niinpäin, että todetaan hevosen kapasiteetin loppuvan kesken - mikäli ratsastaja ei pysty tukemaan hevosen taitoja, ylläpitää niitä tai viedä eteenpäin, onko uuden ja tasokkaamman hevosen osto ratkaisu?

Linkki uutisartikkeliin ja videoon: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/07/23/kyra-kyrklund-ja-matador

Menoa monenlaista

Tulevaisuuteni kilikouluttajana

Olen törmännyt ratsastajan "urallani" kahdenlaisiin ratsastajiin; on wannabe -ratsastajia  ja wanna be -ratsastajia. Minä taidan kuulua siihen johonkin puolimastoon.
Wannabe -ratsastajat ovat niitä jotka ovat valmiita laittamaan kaiken likoon harrastukselleen. Siis rahan, vapaa-ajan, ei-vapaa-ajan, säästöt ja ottavat lainaakin että saavat pidettyään ponikultansa, vaikka oma pää olisikin kainalossa. He menettävät hikeä, verta, fyysistä (ja psyykkistä) kuntoa, luita ja lihaksia. Kukkaronnyörit kiljuvat hoosiannaa tyhjyydestään, mutta jostain se vyffekin on vedettävä. Nämä ovat kuitenkin niitä, kenestä myöhemmin kuoriutuu parhaita ratsastajia joka lajiin. Jos ei ole varallisuutta niin tahtoa kyllä senkin edestä!
Heidän hevosensa on joko sitä laatua että parasta mitä rahalla saa tai niitä rumia ankanpoikia, joista kuoriutuu myöhemmin joutsenia. Epäonnistumisia ei jäädä murehtimaan, vaan niistä opitaan, ne selätetään ja joskus tulevaisuudessa nauretaan - tai ainakin hymyillään hiljaa itsekseen tyylillä "Perkule, miten siellä hypin ja pompin ja niin muuten teki konikin! Että jos jostain löytyi tahtia ja tempoa niin samaan aikaan rynkytettiin menemään ja vähän samalla tavallakin!"
Wanna be -ratsastajat ovat sitten niitä ammattilaisia, joita nykyisin tuntuu löytyvän joka nurkasta. Omien sanojensa mukaan he ovat niitä tulevia tähtiä, kun ovat kerran syntyneet satulaan. Sepä on varmasti ollut mielenkiintoinen kokemus. Minä ainakin synnyin ihan sairaalassa.
He tahtovat tulla ratsastajiksi, ainakin joltain osin. Tärkeää on se, miltä näyttää, sekä ratsastaja, hevonen että kokonaisuus. Heillä on tiimivärit ja ottavat Instagramiin kuvia maneesin peileistä "Hei me treenataan!". Tai ei se hevonen niitä kuvia räpsi, lähinnä ratsastaja, mutta hevonenkin osaa vetää naamansa virneeseen kun kameran salama välkähtää. #BossLife #Finnisgirl #Riding #iihahaa -> viimeinen lisäys tietenkin hevoselta.
Kisoihin mennään, jos ei hevosen selästä niin katsomosta käsin. Hörpitään aamukahvia ja annetaan ilmaisia vinkkejä jokaisen radan kohdalla. Minäkin olen viisastunut näitä kuullessani ja ehkä antanut aikoinaan oman lisäykseni niihin. Vanhentuessani olen päässyt kuitenkin toteamaan, että siitähän valmentajille maksetaan, turhaan minä omia lausontojani siihen annan.
Onhan niitä hevosiakin sitten joka lähtöön. Eihän sitä muuten kuulisi että joku sopi täydellisesti omaan ratsastustyyliin. Kuten jo mainitsin, hevonen on ratsastajan peili, myös tässä tilanteessa se ei siis ole ihme, että wannabe -ratsuja ja wanna be -ratsuja erottaa se välilyönti.
Wannabe -ratsuiksi luen ne, jotka kaksi metallikapulaa suussa vetävät kouluradolla koottua ravia vaikka tarkoitus on mennä koottua laukkaa. Yritystä on, toisilla ehkä taitoja ja lahjakkuutta enemmän kuin toisilla, mutta ei välttämättä kyseessä ole aina se penaalin terävin kynä. Yrittäminen ja tahto vievät pitkälle - minulla varsinkin listasta jälkimmäistä, luoja jos pelkän taidonnäytteen vuoksi kotikentän ulkopuolelle poistuttaisi en varmaan vieläkään olisi kehdannut lähteä esittelemään moniosaamistani (lue rivienvälistä; lähinnä taidan villin lännen meiningin - ei siis lännenratsastus - jossa ratsastetaan auringonlaskuun).
Wanna be -pallerot ne vasta hupaisia ovatkin. Kiikuttavat ratsastajansa läpi radan häntä tötteröllä ja jäävät paskomaan kesken koulupylperryksen, koska kotonakin saa. Esteradoilla nämä neiti näppärät tai ruunan reppanat ovat sitten suorittamassa ja varovat koipiensa hipaisevankaan puomeja - koska jos HEPPAAN tuntuu niin sitten kyllä tuntuu RATSASTAJAANKIN. Siitä ei sitten todellakaan voi koota itseään mentaalisesti seuraavalle esteelle ja se suoritus olikin sitten siinä. Yritä vaan keskenäs.
Tai jos esteradalta sattuu löytymään vesimatto. Hyi hitsi. Siis siihen veteenhän voi vahingossa KOSKEA ja koivet KASTUA.

Kanelin kanssa aloitettiin jo tätä kukkahattutäti-meininkiä

"Kato, hirvi!"

 Kuten jo kirjoitinkin, olen jotain wannabe -menon ja wanna be -ratsastuksen väliltä. Siksi vaihdoinkin esteratsastuksen koulutuuppaamiseen, joka onkin osoittautunut ihan minun lajiksi. Päästäänpähän näyttämään IRL - in real life jos joku nyt ei ymmärtänyt - miltä hirvi näyttää mennessään selättömänä metsässä pitäen kauhiaa kohinaa ja jättäen vain vauhtiviivat jälkeensä. Sarvet puuttuu, mutta nehän eivät ei ole sallittuja kisoissa. Ehkä sekin päivä koittaa, saadaan erikoislupa omalle lajillemme.

Korkeampaa kouluakin osataan vääntää

Less is more

Olen melkein unohtanut blogini olemassaolon - tai no ainakin jättänyt sen päivittämisen vähemmälle. Kiitän kaikkia lukijoita, jotka ovat jaksaneet roikkua mukana kuluneen puolen vuoden aikana, kun olen päivittänyt tekstejäni enemmän tai vähemmän aktiivisesti.
Tosiaan, puolivuotta on kulunut siitä, kun aloin kirjoittamaan tätä blogia. Nyt työssäoppimiseni on loppunut ja paluu Ypäjälle tullut. Olen monesti miettinyt jatkanko blogini pitoa harjoittelujakson jälkeen ja olen tullut siihen tulokseen, että pidän nämä sivustot pystyssä niin kauan kuin edes pari ihmistä vaivautuu lukemaan niitä.
Olen ison kiitoksen velassa koko Koivumäen tallin väelle. Oppimani asiat ovat antaneet tuulta siipien alle ja voin rehellisesti sanoa, että ajatusmaailmani on muuttunut viimeisen kuuden kuukauden aikana. Kun aloitin opinnot, elin hyppäämiselle. Mitä korkeammat esteet, sitä parempi fiilis jäi hyppäämisen jälkeen. Kouluratsastus tai yleensäkin perusratsastus sileällä oli minulle - kuten varmasti monelle muullekin - sitä, että riittää, jos hevonen kulkee kaula kaarella peräänannossa. Haloo, mikä peräänanto se on, jos kaula on kaarella ryntäissä ja ohjissa ainakin kilo painetta, takapään liike olematon ja hevosen selkä yhtä mutkalla kuin ratsastajan? Enkä oikeastaan ymmärtänyt silloin sen enempää työstää hevosta, hyvä jos ymmärrän nytkään. Matka paremmaksi ratsastajaksi on loputon ja olen vasta päässyt sen alkuun. Mutta jo se, että tiedän hiukan mitä haen hevoselta ja miksi, auttaa tulevaisuudessa. Pitää ensin sisäistää asiat, ennen kuin ne voi toteuttaa käytännössä.

Viimeinen päiväni Koivumäessä on nyt ohi. Tullessani tänne olin vain yksi monista opiskelijoista Ypäjältä, joka tuli suorittamaan harjoittelujaksoa vieraaseen talliin vieraiden ihmisten joukkoon. Moni asia on sen jälkeen muuttunut. Nyt poistun täältä monta kokemusta rikkaampana ja en todellakaan poistu vieraiden ihmisten joukosta, vieraasta tallista. Poistun tärkeiksi muodostuneiden ihmisten ja hevosten luota. Ikävä tulee, teitä kaikkia. Olette oikeasti tehneet puolesta vuodestani antoisan ja olen kiitollisuuden velassa teille kaikille! Kiitän eritoten Karoa, joka mahdollisti tämän työssäoppimisen.
En ole hyvä hyvästelemään, joten ei tehdä näistä hyvästejä. Näemme kyllä vielä.
Olette kaikki ihania, kiitos kun sain mahdollisuuden olla osana tätä joukkoa ❤
" The game is never over. Only the players change. "

Opistolla pääsimme jo ensimmäisellä viikolla seuraamaan Markus Scharmannin esteklinikkaa, tiistaina teorian ja keskiviikkona valmennuksen muodossa. Ja nyt annan kaikille lukijoilleni vinkin, mikäli haluatte parantaa omaa ratsastustanne, mutta teillä ei välttämättä ole aina mahdollisuutta opetukseen: katsokaa ja kuunnelkaa aina, kun siihen on mahdollisuus. Se että pääsin puoleksitoista tunniksi seuraamaan estevalmennuksia oli minulle kuin henkistä valmennusta.
Mikä on minun suurin ongelmani esteillä ja noin yleensäkin? Sorrun välillä tekemään liikaa. Varsinkin pienillä esteillä. Hullua, eikö? Kuvittelisi sen olevan juuri päin vastoin. Mutta matalemmilla esteillä mietin enemmän etäisyyttä, tempoa ja varsinkin ponnistuspaikkaa. Ja kun miettii liikaa, tekee liikaa. Alan säätämään laukkaa, pyytämään hevosta liian pyöreäksi ja joskus varmistelen etäisyyksiä. Ja olen tapojeni orja, kuten ratsastajat noin yleensä. Että yritäppä siinä sitten päästä virttyneistä tavoista eroon!
Korkeammilla esteillä olen jotenkin kehostani rauhallisempi. Ehkä keskityn niin paljon siihen korkeuteen, että unohdan kaiken muun. Unohdan sen, että yritän työntää vähän pohkeen takana olevaa hevosta eteenpäin - ja kas, se hevonen kulkeekin yhtäkkiä! Unohdan miettiä liikaa ponnistuspaikkaa - kas kun se tulikin siihen nätisti! Unohdan miettiä miten myötään esteelle (kyllä, yksi niistä mitä hypätessä mietin esteelle, että myötään tarpeeksi ja oppikirjan mukaan kädet kaulalla) - ja kas kun hypystäkin tulee parempi kun en yritä liikaa. Matalilla esteillä myötään kuin kyseessä olisi metrin okseri, vähintään. Kädet vain kaulalle ja ohjat löysäksi ja oho, ei siitä pääsekään niin nopeasti takaisin ja työstämään hevosta kohti seuraavaa estettä, kun on edellisellä leikkinyt huippu esteratsastajaa. Less is more, kuten Markus sanoi valmennettavilleen.
Toinen, mistä Scharmann puhui, oli suorittamisesta. Hän sanoi, kun hyppäämisestä tulee sitä, että pyrkii täydellisyyteen, siitä puuttuu se ilo ja hauskanpito. Hän kannustikin ratsukkoja tulemaan siinä mielentilassa esteille, että on kivaa - eikä niinkään sillä, että tulee vain suorittamaan. Osui ja upposi.
Valmentaja on tärkeä osa ratsukon kehitystä, oli kyse sitten harraste- tai kilparatsukosta. Valmentajan tehtävä ei ole vain opettaa ratsastusta, vaan myös henkistä kestävyyttä. Kestää paineita ja sen sietokykyä. Valmentajan rooli on olla ratsukolle myös henkisenä tukena. Minulle on merkinnyt paljon, jos valmentajani on päässyt katsomaan kisasuoritustani. Sen lisäksi, että saan viimehetken vinkkejä, saan myös lisävarmuutta. Kun suoritin ensimmäistä 90cm rataani Kanelin kanssa, olin valkoinen jännityksestä. Se, että valmentajani oli rauhoittamassa minua, oli ehkä osasyynä, miksi pääsimmekin 2. sijalle.

Viimeisiä hyppyjä Totin kanssa

Totti 4v

Taival ratsastajaksi on pitkä ja kivikkoinen

Siinäpä kaikille miettimistä. Usein tulee mietittyä, mitä ihmettä on oikein tullut säädettyä aikaisemmin. On ollut niitä hevosia, jotka ei liiku, jotka liikkuvat liikaa, jotka yksinkertaisesti puksuttavat menemään ja niitä joiden mielestä maailma on ihmeellinen paikka. On tullut ilottua, mutta on tullut kaduttua. Ja onhan sitä tullut ajatelleeksi myös, miksi löi päänsä pantiksi jonkun hevosen takia, uhrasi verta ja kyyneliä ja käynyt epätoivon partaalla.
Monilla on varmasti tullut elämässään kohdalle kahdenlaisia hevosia; niitä taivaanlahjoja, jotka osaa ja niitä, jotka ei ymmärrä mitään. Ei pohjetta, ei pidätettä, rentoudesta puhumattakaan. Ja silti jaksaa mennä suu messingillä, kun ei lentänytkään selästä. Hurraa sitä iloa.
Monet haluavat viimeistään minun iässäni oman hevosen, koska se on oma. Sillä voi sitten vetää joko kukkahattu päässä tai vääntää hampaat irvessä kentällä. Kukaan ei enää puutu menoosi, koska se on omasi. Mielessäsi ehkä siintää pilvilinnat tason nostamisesta ja kisoissa kiertämisestä. Mikäs siinä. Onhan se oma hevonen kiva lisä perheeseen. Ainakin tulee tuplaamaan sitten menojen määrän - niin rahallisesti kuin ajallisesti.

Minä en haluaisi omaa hevosta. Onhan niitä myynti-ilmoituksia tullut tässä katsottua ja todettua, että siinä olisi taas kiva peli, mutta yhtäkään omaa konia ei seiso pihassamme, ei tosin kenenkään muunkaan. Minä rakastan ratsastaa muiden hevosia. Varsinkin niitä pidemmällä tähtäimellä pysyviä. Voin myös myöntää, etten ratsasta enää vain ratsastamisen ilosta. Haluan, että treenaamisella, ja luottamuksen tekemisellä ratsastajan ja hevosen välille, on jokin tarkoitus. Hevonen ei koskaan ole ollut minulle vain väline, jonka liikutan ja heitän muiden sekaan. Mitä enemmän hevonen on alussa arvellutavampi ja epäilevämpi minua kohtaan, sitä enemmän haluan murtaa jään välillämme. Pyrin aina siihen, että saisin jonkunlaisen kontaktin hevoseen, että hevonen tuntisi sen, jonka kanssa se työskentelee.

Ainut hevonen tähän mennessä, jonka kanssa voin sanoa toimineeni jonkinlaisessa symbioosissa, oli Kaneli. Ihmisiä kohtaan epäileväisestä ponista kuoriutui yhden tytön poni. Ja vaikka näin ei periaatteessa koskaan voi sanoa, sanon silti. Tunsin ponin kuin omat taskuni. Kivikkoisen alun jälkeen työ tuotti tulosta. Enkä alussa olisi koskaan voinut uskoa sanovani, että hyppäisimme kisoissa metrin ratoja. Tätä samaa tunnetta rakennetaan nyt Cinzan kanssa. Emme ehkä tähtää estekisoihin, mutta haluan joku kerta saada sen tunteen, että voin sanoa luottavani hevoseen niin paljon, että voisin tehdä sen kanssa mitä vain. Samaan pyrin myös Jaskan kanssa, joka on uusi tuttavuus hevospiirissäni. Jaska & Jaska (kaikille ihmetteleville, minua siis kutsutaan Jaskaksi). Tämän koomisemmaksi se ei voisi muuttua.

Jälkikäteen, kun mietin hevosia, jotka viskoivat minua selästään kuin räsynukkea, jotka ovat kirjaimellisesti antaneet potkua elämääni (esimerkiksi pääni välityksellä) ja joiden takia itkin, petyin, tosiaan vuodatin verta, hikeä ja kyyneliä, en olisi olisi tässä tilanteessa ratsastajana kuin nyt olen. Minulla ei olisi Cinzaa, Jaskaa eikä rohkeutta, päättäväisyyttä ja kunnianhimoa tavoitella unelmiani. Kun niiden kanssa työskentelin ja kaikkien epäonnistumisien jälkeen koinkin onnistumisen, ilon ja jonkun saavuttamisen tunteen, tiesin siitä hetkestä lähtien, että tätä haluan tehdä elämässäni. Se on unelmani ja siitä saan kiittää näitä ns. "vaikeita tapauksia". Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, hevoset toimivat myös opettajinamme ja ne opastavat ja auttavat meitä, jos opimme erottamaan onnistumiset virheistä.