Mitä tapahtuu kun ei osaa lentää?

Luulisi, että kaikkien menneiden putoamisteni jälkeen opettelisin pikkuhiljaa kasvattamaan siivet selkään. Valitettavasti tätä taitoa ei minulle ole suotu, joten hevoset ovat antaneet minulle esimakua siitä. Mutta koska maata ympäröi painovoima, ei hyvien ystävien lento-opetus yritykset ole tuottaneet tulosta. Siksi maankamara on tullut vuosien saatossa tutuksi.
Viimeksi kesällä minulle tapahtui putoaminen, joka sai lievään sairaalakuntoon. Oltiin aluekisoissa Liedossa, korkeutena vain vaivaiset 90cm, kun poni päätti vetää viimeisellä esteellä lossit pohjaan. Voitonkiilto silmissä ja vähintään sijoituksesta varmana, ratsastin reippaassa tempossa viimeiselle esteelle, kun poni pysähtyi kuin seinään esteen edessä merkkejäkään kietäytymisestä antamatta. Tietenkin putosin ja jotenkin jäin jalkoihin. Polvilumpioni - ikuinen riesani - muljahti sijoiltaan ja jossain siinä rytäkässä löin leukani joko hevoseen tai maahan. No, polvilumpiolle ei mitään voi tehdä, muuta kuin kuvata sisäisten vauroiden varalta ja lykätä kipua särkylääkkeillä.
Kesän jälkeen en ole sittemmin pudonnut hevosen selästä. En tiedä pitäisikö minun arvostaa sitä, että hevoset pitävät minun kirjaimellisesti maan kamaralla.
Epäonnisesti sunnuntaina tullessani alas tikapuilta, polveni petti altani. Lumpio muljahti sijoiltaan ettei vain pääse totuus unohtumaan. Ollessani yläasteella, lumpion sijoiltaan meno oli kiusallinen vaiva, jota tapahtui usein. Ihan pienistä, kiertoliikkeistä, se vain petti alta. Ei tässä nyt kyse ole mistään elämästä ja kuolemasta, mutta useaan otteseen jouduin taivaltamaan yläasteen läpi keppien kanssa. Polvilumpio muljahti aina minun kohdallani paikoilleen takaisin, kun joillakin se joudutaan vääntämään sijoilleen. Voisin pitää itseäni onnekkaana. Pahin kipu on kuitenkin se, että yleensä lumpion ympärille tulee niin paljon turvotusta, että kertynyt neste joudutaan poistamaan piikin kanssa pois. Se tekee kipeää.
Sunnuntaina luulin, että pääsin helpolla eikä lääkärikäyntiä tarvittaisi. Maanantaina polveni oli kuitenkin niin tukki, että jouduin lääkäriin. Veren poisto polvesta oli kiikun kaakun, mutta sanoin, että mikäli se voitaisiin välttää, en tahtoisi sitä. Lääkärit antoivat minun siis välttää tämän, mutta jouduin viikon sairaslomalle. Polveen ei saisi tulla kiertoliikettä tai painetta. Mutta koska en pysty olemaan pitkään poissa hevosen selästä, olen kysynyt sekä TYKSin kirurgeilta, fysioterapeuteilta että terveyskeskuksen lääkäreiltä saanko polvellani ratsastaa ja he toistivat sen, mitä edelliseen lauseeseen kirjoitin: kiertoliikettä ei saa tulla. Mutta he ovat antaneet luvan ratsastaa, mikäli paineelta ja kiertoliikkeiltä vältytään. Eli toisin sanoen se toteutuu vain käynnissä, mutta pääsenpähän selkään.
Ja koska en osaa olla ratsastamatta, päätin mennä tallille, aluksi vain katsomaan hevosia ja olemaan ulkoilmassa. Mutta ratsastamatta on minulle, kuin ottaisi karkin pieneltä lapselta. Joten nousin selkään. Ajatuksena vain hetkeksi. Tuntui tutulta päästä satulaan ja tuntea hevosen liikkeet alla, vaikka meno ei ollutkaan minkäänlaista vääntöä tai kääntöä vaan ihan pitkin ohjin köpöttelyä. Ratsuni päätti kuitenkin pysähtyä ja siitä alkoi varsinainen tapahtumaketju. En todellakaan voinut arvata mitä seuraavaksi tapahtuisi, koska hevonen ei ollut koskaan tehnyt minulle mitään sellaista. Se lähti peruuttamaan ja nousi pystyyn. Jotenkin hevonen onnistui keuliessaan kääntymään, ja tässä vaiheessa putosin. Ilmeisesti hetken roikuin jalustimessa, koska sekin irtosi(?). Kuitenkin, tamma astui rintalastani päälle ja sellaista kipua en ole aikoihin kokenut. Viimeksi silloin, kun neljä vuotta sitten putosin ja hevonen pukitti, potkaisemalla hokkikengällä päähän.
Hevonen vietiin heti talliin ja minut sairaalaan. Rintalastani, kylkiluuni ja solisluuni röntgenkuvattiin. Vastaukset saataisiin kuitenkin vasta seuraavana päivänä. Aamulla tuli soitto, jonka mukaan minun tulisi mahdollisimman pian lähteä sairaalaan. Vasemmassa keuhkossani oli ilmarinta, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että keuhkoni oli painunut kasaan ja kerännyt ilmaa ja verta.
Olin letkuissa neljä päivää. Kipu oli sanoin kuvaamatonta, mutta sain helpotukseksi särkylääkettä. Olin jatkuvassa tarkkailussa ja pisin matka, minkä neljänä päivänä liikuin, oli sairaalavuoteesta vessaan ja takaisin. Nukuin suurimman osan päivästä letkujen imiessä verta ja ilmaa keuhkostani. Kaiken kaikkiaan verta tuli neljän päivän kuluessa yli 40 milliä, kun sitä ei pitäisi tulla ollenkaan. Myös vasemman puolen kylkiluuni olivat kokeneet kovan kolauksen ja useissa luissa oli murtumia. Ojasta allikkoon siis.
Viime viikon maanantaina minulla oli kontrollikäynti. Onnekseni ilmarinta oli parantunut, mutta nyt jopa röntgenissä näkyi selvemmin kylkiluiden murtumat. Lääkäri sanoi, että luiden kokonaan luutumisessa menee 3kk. Kuukauteen en saa nostella kiloa painavempia asioita. Suurin riski, mikä kuitenkin vielä on olemassa, on ilmarinnan uusiutuminen. Nyt olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja teen niinkuin lääkäri määrää. Kestää tovi, ennenkuin voin tehdä töitä normaalisti saatikka ratsastaa kunnolla. Joten mitä toiveita kirjoitan joulupukille? Laskuvarjon. Ehkäpä se auttaisi minua kiperissä tilanteissa. Minun tuurillani sotkeutuisin kuitenkin naruun. Joten antaa olla.

12.-13.11 aikataulut

Torstai, 12.11, aikataulu:  

• klo 7.00 : aamutalli -> "pikkupihaton" ja "ison pihaton" hevosten ruokinta heinällä (säilöheinää arviolta 2-3kg/per hevonen) ja lisärehuilla yksilöittäin. Pikkupihatossa suurin osa hevosista ja poneista on Karon omistamia, ne saavat kokonsa ja kuluttavuutensa perusteella sopivat määrät kivennäistä. Koska hoidettavista hevosista kuitenkin lähes kaikki - aivan kuten tallissa - ovat yksityisiä, saavat hevoset omistajiensa määräämät annokset joko perusrehuin tallin puolesta (kivennäinen ja kaura) tai/lisäksi omat, erikseen ostetut rehut. Omat rehut on sekä tallissa asuville, että pihatossa oleville hevosille valmiiksi laitetut omistajien puolesta. Tallin hevosten lisärehut ovat kiinninnäisissä kipoissa (vältetään ei-haluttujen vieraiden esim. rottien ja hiirien tulo) karsinoiden edessä ja pihattolaisten tallin pääoven edessä.
•  noin klo 7.30 : pihattojen putsauksen aloittaminen. Aloitan siivoamalle ensin pikkupihaton, sillä siten saan haravoitua kerralla pihalle tippuneet oljet/lannat, jotka putoavat kottikärryistä. Näin piha-alue säilyy siistinä, eikä edustasta tule kuraista.
• noin klo 8.15 : isomman pihaton siivouksen vuoro. Siivoan päivittäin pikkupihaton hiekka-alueen, mutta isomman pihaton tarhaosa kuuluu yksityisten omistajien siivottavaksi. Siivottuani pihaton, haravoin kuitenkin pihaton edustan ja otan pois likaheinät ja lannat, jotka ovat lähellä pihaton ovensuuta. Näin vältytään siltä, että hevoset tallovat lantakasat, josta muodostuu pian sateisilla keleillä kuraa tai pakkaspäivillä lantojen jäätymiseltä. Lantoja ei siis tarvitse repiä talvisin ja säästytään rikkinäisiltä talikoilta.
• noin klo 9.15 : haravoin ison pihaton edustan
• noin klo 9.30 : Pikku-Mustan harjaus ja hoito -> talutus reippaassa käynnissä 40min
• n. klo 10.50 : Pipsan harjaus ja hoito -> talutus reippaassa käynnissä 40min
• n. klo 12.30 : Toscan laitto valmiiksi ratsastusta varten
• n. klo 13.00 : Roosan hoito ja talutus n. 30min
• n. klo 14.00 : ruokapaussi
• n. klo 14.30 : Rosen klippaus (yksityinen hevonen)
• n. klo 16.15 : Edin ratsastus

Perjantai, 13.11, aikataulu : 

• klo 7.00 : aamutalli (heinien ja rehujen jako, vesien täyttö)
• noin klo 7.30 : pikkupihaton siivouksen aloitus
• noin klo 8.15 : ison pihaton siivous
• n. klo 9.15 : pihan ja pihaton edustan haravointi
• n. klo 9.30 : ensimmäinen hevonen kuntoon -> Karo tulee hieman jälkeen 10 -> hevonen talutettuna ja juoksutettuna
• n. klo 10.45 : toinen hevonen harjattuna, hoidettuna, varustettuna. Jos hevonen kuuluu juoksutettaviin ennen ratsastusta, juoksutus. Talutus 15min. Edellisen ratsastettavan hoito.
• n. klo 11.30 : kolmas hevonen harjattuna, hoidettuna, varustettuna. Jos hevonen kuuluu juoksutettaviin ennen ratsastusta, juoksutus. Talutus 15min. Edellisen ratsastettavan hoito.
• n. klo 12.15 : neljäs hevonen valmiina ja edellisen hoito (harjaus/pesu, loimitus, jalkojen kylmäys ja värinäkoneeseen laitto n. 15min)
• ruokapaussi
• n. klo 13.00 : Raksun (uusi hevonen, yksityinen) klippaamisen aloitus
• n. klo 13.15 : Karo lenkiltä Pikku-Mustan kanssa. Keskeytän klippaamisen, hoidan P-Mustan pois (jalkojen pesu, harjaus, loimitus)
• n. klo 14.15 : Raksu klipattuna ja ratsastuskamat putsattuna, satula/suitset puhtaaksi suittuna ja suojat ja putsit pestynä
• n. klo 14.45 : Edi hoidettuna ratsastusvalmiuteen. Edin ratsastus n. 45min.
• n. klo 15.30 : Edin hoito, loimitus ym.
• n. klo 16.15 : kotiin lähtö

Pidä hermosi kurissa! vol2

Keskiviikko erottui viikon muista päivistä selvästi. Ei niinkään erilaisilla aikatauluilla vaan sillä, että opettajamme Ypäjältä tulisi suorittamaan ratsastuksen välikokeeni Vaskioon. Päivä, jota olin odottanut ja pelännyt, tai pelkäen odottanut.
Kun mietin mennyttä, suhteellisen lyhyttä taivaltani ratsastajana, olen aina siitä lähtinen, kun kisaamisesta tuli "se juttu", ollut hermostuneempi este- kuin koulukisoissa. Se ei johdu siitä, että estepuolella voitto tai sijoitus on pienestä kiinni, vaan siitä, että hyppääminen ei ollut minulle enää vain harrastamista. Siitä tuli elämän tapa, jossa janosin menestystä. Se tunne, kun sai viedä ruusukkeen kotiin - sitä ei voi sanoin kuvailla. Tai sitä, kuinka väsynyt koko loppupäivän olin, kun kaikki adrenaliini meni kisoihin jännittämiseen. Jännittäminen ei minun kohdallani ollut pelkoa, vaan silkkaa kunnianhimoa. Voin kirkkain silmin myöntää, että kisatessani Kanelilla, menin jokaiseen luokkaan fiiliksellä kaikki tai ei mitään. Menin voittamaan.
Mutta silloin en osannutkaan samalla tavalla arvostaa perusratsastusta. Silmäni todellakin ovat avautuneet työssäoppimiseni aikana. Jo pelkän kuuntelemisen avulla, olen alkanut saamaan käsitystä siitä, miten ja miksi koulupuolta enemmän vääntävät ratsastavat juuri kyseisellä tavalla. Tämä on ollut minulle kuin pyörän keksimistä uudelleen. Ja nyt sen sijaan että himoitsisin voittoputkea kisoissa, haluan kehittyä. Haluan kehittää heikkouksiani ratsastustaidoissani ja parantaa jo opittuja. Haluan tulla paremmaksi, jotta ehkäpä joskus tulevaisuudessa minäkin saisin siirtää tietojani eteenpäin. Haluan tehdä varsinkin ratsastamisesta ammatin, joten haluan oppia vielä lisää, jotta minullakin mahdollisesti olisi jalansija ratsastuksen maailmaan. Tällä alalla ei ole helppoa elättää itseään, jos todella haluaa tehdä ratsutuksesta elinkeinon. Pitää saada taustaa: ratsutettavia hevosia, kilpailutuloksia, valmennettavia ja valmentajia, joilla on eri näkemykset siitä, miten ja miksi kuuluu tehdä asioita, jotka kehittävät omaa taitoa. Kuten olen aikaisemmin jo kirjoittanut, kun saa neuvon sieltä, toisen täältä ja kolmannen jostain muualta, alkaa muodostumaan käsitys omasta ratsastuksesta ja alkaa havainnollistamaan miksi tekee ratsastaessa niinkuin tekee.
Palataanpa keskiviikkoon. Päiväni aikataulu oli seuraavanlainen:

• klo 7.00 : aamutalli -> pihattohevosten ruokinta (säilöheinä + lisärehut) ja vesien täyttö
• noin klo 7.30 : pihattojen siivoaminen ja kuivitus
• noin klo 9.30 : Alexan ratsastus, hoito ym
• noin klo 12.30 : Totin valmistelu ratsastusvälikoetta varten
• klo 13.30 : opettajamme saapui -> koe alkaa
• noin klo 15.00 : Karolle ratsastettavia kuntoon
• illalla Karo osallistui kahteen valmennukseen, joten Pikku-Mustan ja Pipsan kuntoon laitto meni kuudesta eteenpäin -> hoito, talutus ym.

Tilanteen piti havainnollistaa sitä, miten näytät ratsastaessa hevosen jollekulle. Eli pukien toisiksi sanoiksi, oli puoli tuntia aikaa verrytellä hevonen, ratsastaa se kaikissa askellajeissa ja tehdä kyseiselle yksilölle tuttuja tehtäviä, yrittää saada hevosesta parhaat puolet esiin.
Omasta mielestäni koe olisi voinut mennä paremmin, mutta tätä reaktiota osasin itseltäni odottaa. Karokin sanoi, että olin aivan valkoinen, kun lähdimme kohti maneesia :D
Aloin hieman syyllistymään ratsastuksen aikana siihen, että yritin kuitenkin ottaa Totin liian nopeasti eteen. Ratsastin samoja asioita, joita teimme edeltävänä päivänä tunneilla: takaosan siirtämistä volteilla, siirtymisiä askellajien välillä (valitettavasti tein liian vähän, en saanut Tottia ihan niin tuntumalle ja ns. nousemaan ylämäkeen eli nostamaan etupäätään). Olisi pitänyt tehdä enemmän siirtymisiä askellajin sisällä, temponvaihteluja. Toki tein ravissa, mutta vain lisättyyn tai keskiraviin, ja erojen olisi pitänyt olla selvemmät. Minun olisi pitänyt saada Tottia reagoimaan nopeammin pohkeeseen, tulemaan herkemmärksi, jotta ensinnäkin: A. en olisi syyllistynyt samaan vanhaan virheeseen, josta yritän päästä eroon -> kantapäiden nousemiseen, kun hevosen tempo ei pysy samana vaan sahaa edestakaisin reippaan ja laiskahkon välillä, JA B. siirtymiset olisivat olleet pehmeämpiä.
Taas tein laukkaa vähiten. Ja siirtymiset laukan ja ravin välillä olivat ok, mutta kuskin olisi pitänyt valmistella enemmän. Siirtymisiä ja nostoja olisi pitänyt olla enemmän. Tein myös väistöjä. Ja koska en hillinnyt itseäni, halusin näyttää kuinka hyvin väistöt ovat meillä menneet, ajatukseni oli liikaa sivulle, kun väistön pitäisi myös edetä. Väistöissä ei ole tarkoituksena vain saada hevosta astumaan ristiin, vaan sen tulee myös edetä.
Totti oli kuitenkin hieno. 4-vuotias ruuna teki niin hyvin asiat, kun ratsastaja pyysi. Kuskilla olisi pitänyt olla enemmän malttia, paineiden sietokykyä ja älliä siitä, mitä tekee ja miksi. Luulisi, että blogitekstieni jälkeen kaikki olisi tuoreessa muistissa.
Silti, haluan kehittyä. Haluan oppia. Haluan parantaa. Joten ehkäpä vielä jonain päivänä, en mene valmennukseen/kisaan tms. näyttämään - vaan menen ratsastamaan.

 

Pidä hermosi kurissa! vol1

Cinza ensimmäisissä koulukisoissaan syksyllä

Jo maanantaina tiesin, mitä tuleman piti. Ratsukoulutus -linjamme opettaja ja rk14-luokkamme luokanvalvoja tulisi seuraamaan ja arvostelemaan ratsastustani tulevana keskiviikkona välikokeiden merkeissä. Ja koska teksteistäni ja ikuisista rohkaisuistani huolimatta olen tällainen jännittäjä, pelkkä ajatus sai sydämeni lyömään vähintään sataa. Ja kokemuksesta tiedän, kun todella haluaa näyttää kehityksen ja parhaimmat puolet ratsastuksesta, kaikki menee päin mäntyjä. Joten luonnistauduin tulevaan keskiviikkoon ajatuksella, että se kuitenkin menee huonosti ja että onneksi oli vasta maanantai. Sain sitä ennen ratsastella omia aikojani, omassa rauhassa ja ehkäpä nauttia onnistumisen tunteista ennen sitä, että murehdin koko loppuillan miksen tehnyt asioita toisin.
Maanantaina 9.11 päivä alkoi kuten jokainen edeltävän viikon päivä. Paitsi että maanantaisin olen saanut luvan aloittaa vasta yhdeksältä, jotta pääsen kyydillä Vaskioon, eikä sunnuntaista tule niin pitkää edestakaisin ajelua. Pipsa omistajineen ajoi pihaan hiukan ennen kymmentä, jolloin olin jo ehtinyt tekemään Edin päivän liikutuksen juoksuttamalla ruunan haassa. Toisena hevosena piti olla, ja ensimmäisenä ratsastusvuorossa, Tosca, mutta teimme nopean vaihdon ja Karo liikuttikin Pipsan ennen. Tammojen jälkeen vuoroon oli Pikku-Musta.
Roosan hoidon ja talutuksen tein, kuten normaalisti päivärutiineiden jälkeen, Karon ratsastettua päivän hevoset. Tämän jälkeen siirryin siivoamaan pihatot ja täytin niiden vedet.
Tiistai kului samalla rytmillä kuin muut päivät. Pihattohevosten ruokinta seitsemältä, vesien täyttö/vaihto, pihattojen siivous ja ensimmäisen hevosen kuntoon laitto ratsastusta varten. Pikku-Mustalla oli vapaa, joten liikutettavia hevosia oli yksi vähemmän.
Yhden jälkeen, jolloin yleensä olisi Karolla ollut ratsatettavana hevonen tai pari, laitoin suomenhevosruuna Tottia valmiiksi Karon tuntia varten. Ja koska tunti oli ensimmäinen varsinainen valmennustyyppinen tunti Totin kanssa Karon valvovan silmän alla, sai se kämmenpohjat hikoamaan ja sydämen lyömään jännityksestä. Typerää. Mitä syytä on jännittää tunnille menoa? Koska olin ollut kerran aijemmin jo Nuutin kanssa Karon tunnilla, ei siitä pitäisi ottaa paineita. Ja vaikka kuinka päässäni soi Karon sanat, jotka aikaisemmin tännekin olen kirjannut: "Valmentaja ei tule arvostelemaan ratsastustaitoasi, vaan kehittämään teitä ratsukkona", tuntui ajatus tunnista pelottavalta. Osa lukijoistani nyt varmasti kyseenalaistaa jännitystäni, ehkäpä naureskelee huvittuneina mielessään. Mutta silti siihen on vain yksi vastaus: kovat suorituspaineet.
Koska olen päässyt ratsastamaan Tottia melkein työssäoppimisjaksoni alusta lähtien suurinpiirtein noin kerta viikkoon, pitäisi minun hiljalleen oppia tuntemaan, miten juuri tätä kyseistä yksilöä ratsastetaan, minkälaisia tehtäviä se tarvitsee vertyäkseen. Mutta koska olen päässyt kokemaan, miltä se tuntui hyvinä päivinään, kun kaikki sujui saumattomasti, tietenkin halusin että myös Karo näkisi tapahtuneen kehityksen. Jos ei hevosessa, niin ainakin minussa, verrattuna niihin aikoihin kun aloitin Koivumäellä ja verryttelin Karolle hevosia alle. Verrattuna niihin aikoihin, kun minullekin tärkein asia oli hevosen ryhti, taipuvuus ja muoto. Kun avuille saaminen merkitsi vain sitä, että hevosen saa kulkeamaan pyöreänä.
Olen oppinut paljon jo pelkästään kuuntelemalla. Laitan aina merkille, miten Karo neuvoo muita ratsukoita ja yritän nähdä erot ennen-jälkeen neuvon. Olen kysynyt, kun on tullut kysyttävää. Paljon kysymyksiä miten, miksi, milloin.
Tunnin tehtäviin kuului paljon hevosjoogan oppeja. Takapään siirtämistä volteilta ja ympyröiltä ulos, taivuttelua ja ratsastamista matalaan muotoon. Väistöjä ja laukannostoja. Ja nämä ovat todellisuudessa niitä asioita, joita käytetään, kun pyritään saamaan hevonen herkäksi ja rennoksi, pyritään saamaan se avuille. Kun Totti tuntui hyvältä ohjaan - se ei painanut, eikä vastustellut - Karo pyysi keräämään ohjaa hiljalleen. Tässä vaiheessa Totti aavistuksen alkoi painamaan kuolaimelle, vastustelemaan muutosta. Tämän kaltaisissa tapauksissa pitää itse pysyä rauhassa, houkutella hevosta takaisin ohjan ja pohkeen väliin esimerkiksi palaamalla volttitehtäviin; asettamalla takapäätä ulos. Mielellään sitä avittaisi hieman ohjalla, mutta samalla kun syyllistyy repimään ohjista, menettää sen työn, mitä on yrittänyt tehdä menneen puolentunnin aikana. Enkä tarkoita, etteikö ohjaa saisi ollenkaan käyttää ratsastaessa. Tottakai ratsastaja joutuu tilanteesta riippuen tekemään pieniä hienosäätöjä ohjalla, puolipidätteitä hetkellisesti kooden hevosen tai aavistuksen liikuttelemalla kuolainta. Hyvä muistisääntö kuitenkin on, että kyynärkulma ei saisi muuttua, eli ohjaa ei saisi vetää taakse. Tätä kutsutaan tuttavallisesti hevospiireissä sahaamiseksi tai vemputtamiseksi.

Uusia aikatauluja

Marraskuun alussa pidimme ns. "tallihenkilökunnan" kokouksen, jossa puhuttiin muiden asioiden ohella minun aikatauluistani. Sain Karolta listan, johon oli kirjattu tulevien päivien tehtävät, ja jotka olisivat minun vastuullani siitä päivästä eteenpäin. Koska olen huomattavasti jäljessä blogieni tekstejä - laskujeni mukaan kolme tai neljä viikkoa - kirjailen tähän rutiinipäiväni, jonka Karon kanssa sovimme. Myöhemmässä blogikirjoituksessa tulen kertomaan syyn blogini hiljaisuuteen

Päivä aikatauluni

• Klo 7.00 - Aamutalli alkaa. Minun vastuullani on kaksi pihattoa, niinsanotut "iso-" ja "pikkupihatto". Isopihatto on päätallin vieressä ja siellä majailee neljä hevosta. Aloitan aamuni ruokkimalla ne sekä heinällä että väkirehuilla (jokaisella hevosella erikseen laadittu ruoka-annos). Pidän huolta, etteivät hevoset syötyään mene hitaampien ruokailijoiden kupille. Kun hevoset oat rehunsa syöneet, täytän veden ja siirryn pikkupihattoon. Pikkupihatossa on tällä hetkellä yksi hevonen ja kolme ponia. Aloitan näiden kanssa myös ruokien jakamisella ja tämän jälkeen siivoan pihaton, pikkupihaton sekä sisä- että ulkopuolelta ja isomman vain sisältä sekä haravoin edustan, jottei olkea/heinää jää pihaton edustalle ja tee siitä mutavelliä. Sekä tallissa että pihatoissa käytetään olkikuivitusta. Molemmissa pihatoissa on yleensä valmiina olkipaali, josta revitään olkea aina tarvittaessa. Lisään vedet, lakaisen heinäalueen ja haravoin molempien pihattojen edustan.
•  Klo 10.00 - Ensimmäinen Karon ratsastettava valmiina, harjattuna, varustettuna ja kävelytettynä/juoksutettuna.
• Klo 10.45 - Toinen hevonen harjattuna, varustettuna, kävelytettynä ja juoksutettuna. Otan ensimmäisen hevosen vastaan ja hoidan pois; pesu, jalkojen kylmäys, linimentin laitto tarvittaessa, loimitus, värinäkoneeseen laitto (yleensä n. 15min) ja kävelytys.
• Klo 11.30 - Kolmas hevonen valmiina ja toisen hevosen vastaanotto varusteiden pois ottamiseen ynnämuihin hoitotoimenpiteisiin.
• Klo 12.15 - Neljäs hevonen valmiina. Edellisen hevosen poisotto, hoito ja oma ruokapaussi.
• Klo 13.00 - Karon ruokapaussi. Hoidan ratsastetun hevosen ja talutan maastakäsin Roosaa puolesta tunnista kolmeen varttiin ja laitan Karolle yleensä viimeisen hevosen kuntoon.
• Klo 14.00 - Muita hommia: klippausta, maalausta, siivoamista tai passi-hevosen ratsastusta.
• Klo 15.00 Mikäli päivälleni on muita ratsastettavia, aloitan niiden liikutuksen. Esimerkiksi 2.-8.11 liikutettavanani oli budjonnyi tamma Dilma ja puoliveritamma Alexa. Heidät hoidin ja ratsastin iltapäivästä.

 
 Alexasta minulla ei valitettavasti ole kuvia, kuten ei Dilmastakaan. Koska ratsastuskuvani Vaskiosta ovat yleensä vähillä, käytän joko aijempia kuvia/videoita tai kotona otettuja kuvia viikonlopulta. Alexa on kuitenkin opettanut minulle paljon.
Vaikka hevonen pitäisi kaiken järjen mukaan ratsastaa pohkeesta ohjaa kohti, jokainen varmasti välillä kääntääkin ajatuksen päässään toisin päin, koska se on helpointa. Joka kerta, jos syyllistyn tähän, Alexa huomauttaa kuitenkin elekielellään, että rehellinen ratsastus pohkeesta tuntumaa kohti palkitaan. Ratsastan Alexan aina kevyellä ohjastuntumalla eteenalas noin puolen tunnin ajan. Teen käynnissä paljon voltteja, joissa väistätän takapäätä ympyrän ulkopuolelle ja takaosakäännöksiä. Ravissa työstän paljon ympyröillä ennenkuin alan vähitellen kokoamaan eteen. Vaikka ohjaa lyhennetään, hevosen tulisi sopeutua muutokseen ja oikein ratsastettuna se ei ala vähentämään tempoaan tai hakeutumalla suuhun tulevasta paineesta poispäin jännittämällä niskansa.
Jos olen ottanut Alexan liian nopeasti eteen tai jo alussa vaatinut pyöreää kaulaa ja selkää, se vastustelee apujani. Joten muistakaa, työstäkää käynti hyväksi ennenkuin siirrytte toiseen askellajiin. Miten muuten saatte koottua ja parannettua ravia, jos käynnissäkin hevonen kulkee kirahvina pää pitkällä?  Jos minusta hevosella - tai minulla - on ratsastuksellisesti huonompi päivä, en työstä hevosta välttämättä ollenkaan laukassa. Keskityn käyntiin ja raviin ja kun hevonen tuntuu hyvältä, lopetan. En vaadi vielä lisää ja vielä lisää, jos päivä on tuntunut nihkeältä muutenkin.
Mutta kuten olin sanomassa, Alexalla tuli taas sellainen fiilis, että tästä ratsastuksessa on kyse. Laukassa ongelmanamme on ollut se, miten saan vasemman takajalan laukkaan mukaan, että se pyörii kunnolla, eikä ole laukan ja peitsin sekoitusta. Mutta kun todella olin työstänyt ensin pidemmällä ohjalla ja sitten todella ratsastanut pohkeesta ohjaan, oli laukka parasta, missä olen vähän aikaan istunut.
Ja nämä onnistumisen tunteet ovat se, mikä pitää tämän lajin mielenkiinnon yllä. Niitä pitää saada, jottei ratsastuksesta tule aina vain suorittamista.  

Ratsastajaksi tulee ratsastamalla

Työssäoppimiseni alettua Vakiossa, Koivumäen tallilla, aloitin blogini pidon kouluani varten. Pidettyäni kuitenkin tämän kaikille julkisena, olen saanut lukijoiltani kysymyksiä siitä, miten ratsastan hevoset ensin pyöreiksi tuntumalle eteen-alas ja haen sieltä raamin, muodon ja peräänannon. Koska olen jäljessä tekstejä, joita minun olisi pitänyt kirjoittaa, ajattelin omistaa tämän postauksen heille, jotka tunnollisesti ovat seuranneet blogini ahkeraa päivitystä alusta alkaen ja niin sanotusti vastata lukijoiden kysymyksiin.

Miksi?
- Yksinkertaisesti siksi, että hevosen ratsastettavuuteen kuuluu muukin kuin kaula. Kun ratsastajat oppivat näkemään, mikä on kaunista silmälle, pitää aloittaa tunnustelu; mikä tuntuu hyvälle. Mitä ratsastaja selästä näkee on hevosen etuosa, lavat, kaula ja pää, mutta mitä katsoja näkee maasta on hevosen koko runko. Vastoin käsityksiä, koulutuomari ei arvostele hevosen muotoa, vaan kokonaisuutta. Te onnekkaat joilla on oman tai muun omistaman hevosen kautta mahdollisuus kisoissa käymiseen, lukekaa tarkkaan, mitä arvostelupaperin lopussa lukee.

Askellaji (vapaus ja säännöllisyys) ; eli miten hevonen pyrkii eteenpäin. Pureeko vasten kuolainta nakellen niskojaan vai näyttääkö rennolta ja tyytyväiseltä? Ja ystävät rakkaat huomioikaa myös, että jos ajatellaan jotain niinkin "normaalia" ohjelmaa kuin helppo B, hevosen ei tule kulkea luotiviivalla itseään ja ratsastajaan puhtaasti kantaen. Jo sivustakatsojatkin huomaavat prosentteja kuunnellessaan, että tuomarit arvostavat enemmän ratsukkoa, joka suorittaa annetut tehtävät pisteestä pisteeseen, hevonen kulkee rennosti ja pyrkii mielellään eteen kuin ratsukkoa, joka kulkee hieman joka suuntaan vedettynä, hevonen pingotettuna niille sijoilleen ja askeleen ollessa lyhyttä ja pientä. Se ei ole peräänantoa.
Lennokkuus (eteenpäinpyrkimys, askeleen joustavuus, selän jäntevyys ja takaosan työstö) ; no nyt päästiin lempiaiheeseeni! Lukekaapas uudestaan tuo rimpla ja kiinnittäkää huomiota viimeisiin sanoihin. Siellä se lukee mustaa valkoisella.Takaosan työstö. Sieltä se liike lähtee! Kun on jotain takana, on jotain mitä ottaa eteen! Jos ratsastat hevosta joka päivä samalla tavalla vetämällä pään kahden ohjan väliin virkkuukoukuksi, istua tapitat ja jarrutat hevosen askelta, tapahtuu ennen pitkää se, mistä olen alkanut toitottaa. Pää nousee, selkä laskee, askel huononee. Hevonen joka on "ratsastettu väärin", menettää ensimmäisenä lihakset takapäästään. Askellaji, mikä huononee ennen muita, on käynti. Ja loppupeleissä se on se vaikein askellaji ratsastaa.
Kuuliaisuus (tarkkaavaisuus ja luottavuus, sopusointuisuus, liikkeiden keveys) ; kun hevonen on läpi, voit ratsastaa vaikka pitkin ohjin ja hevonen mukautuu sinun tekemiin muutoksiin, eikä toisin päin. Kun toiin päin tapahtuu, tämä on yleensä se, mistä ongelmat alkavat. Jokunen blogipäivitys sitten puhuin siitä, etten aikaisemmin olisi ikinä voinut kuvitella ratsastavani hevosta peräänantoon pitkin ohjin. En olisi. Mutta kas kummaa kun hevonen kulkee vapaammiin ja luottavaisemmin, kyttäilemättä joka nurkkaa. Ja kun ajatellaan liikkeyden keveyttä, ratsastan itse hevoset ensin pyrkimään eteen. Kun ne ovat ohjan ja pohkeen välissä, pyydän niitä samalla eteen kun jään itse liikettä vastaan. Eli sen sijaan, että hevonen lähtisi vetämään Vermoon hiittiä, se nouseekin ylös.

Ratsastajan asento ja istunta, apujen moitteettomuus ja teho ; Kaikki lähtee sieltä korvien välistä. Pääasiassa siis sinun, ei hevosen. Jos hevonen kulkee hyvin kotona, mutta kisoissa on jännittynyt kuin viulun kieli, mieti kaksi kertaa. Stressaako tilannetta enemmän hevonen vai ratsastaja? Usko pois, minä tiedän miltä tuntuu, kun suorituspaineet vaikuttavat ratsastukseen.

Miten?
- Tähän onkin sitten monta vastausta. Mikään ei ole väärä, eikä mikään oikea. Kun alkaa rakentamaan ratsastajan uraa, ottaa neuvon sieltä, toisen täältä ja pikku hiljaa alkaa muodostua käsitys omasta ratsastuksesta. Siitä, millä sinä saat hevoset toimimaan. Ei ole oikeaa, ainutta tapaa suoraan oppikirjasta opiskeltuna, vaan ratsastusta koetaan, nähdään ja sisäistetään. Paras valmentajasi ja opettajanasi toimii se kulkupeli allasi. Lue hevosta, niin huomaat milloin toimit oikein ja milloin hevosesi kehottaa sinua muuttamaan apujasi.
Alkukäynneissä käytän paljon voltteja, avo- ja sulkutaivutuksia ympyröillä ja suorilla urilla sekä väistöjä. Miksi? Kehotan hevosta astumaan takajaloillaan alleen. Käyntiä ratsastan yksilöstä riippuen vähintään vartin. Kun hevonen on avuilla, on helpompaa siirtyä seuraavaan askellajiin. Se ei siis tarkoita, että hevonen olisi tässä vaiheessa vielä läpi.

Ravia työstän yleensä eniten. Miksi? Tässä vaiheessa haluan hevosen reagoivan nopemmin ja tarkemmin apuihini. Kun hevonen on saanut vertyä ja venyttää itseään kulkemalla pyöreänä eteen-alhaalla, koon vaiheittain sitä eteen. En siis repäise rentoa hevosta, työtä jota olen tehnyt viimeisen puoli tuntia, heti eteen ja sano, että siihen jäät, hyväksy se. Jos hevonen vastustelee, etsin syytä siihen. Mikä ei onnistunut? Muutinko huomaamatta istunnassani jotain, vaadinko liian nopeasti liian paljon? Ja kuten palikkatornista, jos yksi pala on huonosti, koko torni romahtaa ja sitä en halua tapahtuvan. Olen kokenut sen niin monta kertaa ja tulen varmasti vielä kokemaan, mutta yritys on se, ettei hevonen reagoi vastustelevasti apuihin. Jos näin kuitenkin tapahtuu, palaan ensimmäisiin palikoihin ja koon tornin uudelleen.
Laukkatehtävät yhdistän raviin. Nostot, väistöt, taivutukset.. Näillä hevosen saa avuille. Jos hevonen on tuntunut jäykältä ravissa, annan sen laukata reippaammassa, vapaammassa tempossa laukassa rajoittamatta liikettä yhtään edestä. Usein hevoset tuntuvat paremmilta ravissakin laukkaamisen jälkeen, koska käynti ja laukka ovat todellisuudessa parhaita verryttelymuotoja. Jos hyppään esteitä, en käytä niinkään ravin työstämiseen aikaa, vaan rentouden hakemiseen.
Hyvän ratsastajan tunnistaa hänen kyvystään muokata ratsastustaan hevosille yksilöllisesti sopivaksi. Toiset hevoset vertyvät nopeammin toiset hitaammin, toisilla on luontainen kyky pyrkiä peräänantoon, osa roikottaa jalkojaan lahnana perässä. Silti käytännössä huonoa hevosta ei olekaan.

Satulalla vai ilman?

Olen viimeksi päivittänyt blogiani melkein kuukausi sitten. Pahoittelen epäaktiivisuuttani, mutta aika ei yksinkertaisesti ole riittänyt blogin kirjoittamiseen. 19-25.10 olevalla viikolla, olin poissa Vaskiosta maanantai-tiistai päivät kuumeen nousun vuoksi. Valitettavasti tämä flunssaperäinen mikälie tauti on tullut mitä ilmeisemmin jäädäkseen, sillä tukkoisuus vaivaa yhä.
On kahdenlaisia hevosihmisiä ja kahdenlaisia eriäviä mielipiteitä ilman satulaa menosta. On heitä, ketkä katsovat sen hyväksi, vaihtelevaksi liikunnaksi hevoselle ja heitä, ketkä potevat pahaa puristuksesta, joka kohdistuu hevosen selkään ja lihaksiin. Satulan sovituksessakin katsotaan aina ettei penkki purista lapoja ja rajoita näin eläimen liikkuvuutta ja että se on tasapainossa hevosen rungon kanssa - toisin sanoen ei siis ole liian iso, liian pieni, ahdistava tai leveä. Olen kuullut molemmista osapuolista mielipiteitä.
Itse olen kuitenkin sitä mieltä, ettei satulatta menosta lähtökohtaisesti ole hevoselle lihaksia tai selkää vaurioittavaa haittaa. Suurempaa vahinkoa saa aikaiseksi epäsopivalla satulalla kuin puristavilla pohkeilla. Ilmaan satulaa meno parantaa ratsastajan tasapainon lisäksi ratsukon koordinaatiokykyä.

Perjantaina, 25. päivä, ratsastin Totilla ilman satulaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, eikä vain meillä ratsukkona, vaan myös Totin elämän ensimmäinen. Fiksuna 4-vuotiaana hän käyttäytyi jälleen mallikkaasti ja sain mennä hänen kanssaan rinta rottingilla: katsokaas kuinka hieno 4v! Yleensä satulaan ja ratsastajaan jo totutettu hevonen ei sano mitään, kun ihmistä ja hevosta erottava välilevy otetaan pois. On toki niitäkin yksilöitä, jotka hermostuvat pienestäkin ärsykkeestä ja reagoivat voimakkaasti, kun mikään ei enää tasapainoitakkaan ratsastajaa, vaan joka joutuu etsimään lihaksillaan asennon olematta mahdollisimman vähäisenä häiriötekijänä hevoselle.

Minä ratsastan mielläni ilman satulaa. Jotkut selittävät syyksi tuntevansa hevosen liikkeet paremmin, mutta tosiasiassa tällä ei ole mitään vaikutusta siihen, kun se satula laitetaankin takaisin selkään. Yksinkertaisesti ratsastan sen takia ilman satulaa, että tällä tavoin pääsen istumaan paremmin hevosen ympäri. Liikkeet, joita en saakkaan valjastettua esille satulan kanssa, saan paremmin ratsastettua esiin ilman. Miksikö? Otetaan hyväksi esimerkiksi blogissani usein esiintyvä PRE-hevonen Cinza. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka vähällä loppupeleissä hänet päästän. Jään omalle mukavuusalueelleni, joka helposti rajoittuu vain siihen, että harjoitusravissa on helppo istua, kun askel on pehmeä, mutta äärettömän lyhyt ja kaula on lyhyellä kaarella. Kun näin käy, tapahtuu helposti se, että hevosesta tulee etupainoinen ja se liikkuu pohkeen takana. Tämä johtuu siitä, että tasapainoni Cinzan satulan kanssa ei ole vielä niin hyvä, että pystyisin ratsastamaan kaiken sen liikkeen irti, minkä saan ilman satulaa mentäessä. Satula sopii Cinzalle, ja vaikka se on todella laatupenkki ja miellyttävä istua, en saa siitä tarpeeksi tukea, että pystyisin rehellisesti istumaan hevosen ympäri suuressa, pitkässä liikkessä samalla harjoitusravissa istuen. Ilman satulaa mentäessä voin istua paremmin selän läpi, kun mikään ei ole istuntani ja hevosen välissä. Onko tässä siis kyse siitä, että vähemmän on enemmän?

Rehellisyyden nimissä voin kirkkain silmin sanoa, että syy ei ole satulassa, vaan syy on siinä, ettei tasapainoni ole vielä tarpeeksi hyvä. Vain alan ammattilainen voi saada hevosesta sen liikkeen, sen tahdikkuuden esille, vaikka satula ei niin istuisikaan ratsastajalle. Kovaa minäkin yritän siihen pyrkiä. Sillä joka kerta, kun pyydän hevoselta ememmän, pyydän enemmän itseltäni. Varsinkin kun kyse on näin nuorista hevosista, vika ei ole koskaan siellä satulan alla, vaan siinä satulan päällä. Kaikki omat heikkoudet, mitkä jo osaavamman hevosen kanssa voi selättää, ei niitä niin vain piiloteta nuoren hevosen kanssa.

Hyppääminen oli alusta lähtien minun ja Kanelin juttu. Sitä tehtiin viikottain - satulalla tai ilman.

13.10 Kohti esteitä ja niiden yli

Kuluneen parin viikon aikana blogitekstini ovat vähentyneet. Yritin aikaisemmin ahtauttaa oppimani eri päiville, mutta teksteistä alkoi tulla auttamatta sekavia ja asiasta toiseen hyppääviä, joten kokeilin vähentää tekstien määrää kertomalla aina yhteen tekstiin aina tietyn havainnollistamani asian.
Edellisessä tekstissä pääsi ensimmäistä kertaa Totti esiintymään kuvamateriaalin kera. Totti on 4-vuotias suomenhevosruuna, jonka kanssa olemme nyt aloittaneet säännöllisen hyppäämisen kerta viikkoon. Joka kerta tuo nuori hevonen on päässyt yllättämään menemällä paremmin ja paremmin.
Kuten ratsastajatkin, jakautuvat hevosetkin niihin, ketkä pitäävät hyppäämisestä ja niihin ketkä eivät. Loogista. Kun nuorten hevosten kanssa aloitetaan  hyppääminen, käy se luonnollisesti helpommin, mikäli hevonen tuntuu siitä pitävän. Vaikka se tuntuisikin aluksi säätämiseltä, eikä hevonen tiedä mihin jalkojaan laittaa ensimmäisten hyppyjen aikana, on hevonen miellyttävämpi tuoda esteelle, mikäli sillä on omasta tahdostaan siihen imu. Näistä hevosista tulee yleensä niitä parempia hyppijöitä, tietysti on rajoituksia aina rotuun ja rakenteeseen katsoen.
Kun hyppiminen nuorten hevosten kanssa aloitetaan, sen tulla olla lähtökohtaisesti miellyttävä kokemus hevoselle. Toisin sanoen, sen tulee olla kivaa. Heti ei voida aloittaa liian korkeista tai vaikeista tehtävistä ja jo ensimmäisistä kerroista huomaa, millä hyppytekniikalla hevonen tehtäviin lähteen ja tästä voidaan miettiä jatkoa. Ratsastetaanko yhä kavaleteilla ja puomeilla vai voidaanko kenties tehtäviin yhdistellä pystyjä ja myöhemmin matalia oksereita. On monia hevosia, jo kokeneempia hyppääjiäkin, jolle se korkeus ei ole vaikuttava asia. Lähinnä valmennuksissa haetaan sitä, millä tekniikalla ja miten se tapahtuu.
Nuorten hevosten kanssa hypätessä on tärkeää pitää laukassa sama tempo koko ajan, kun lähestytään esteelle. Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, hyppäämisen tulee olla kivaa, ja se miten esteille tullaan, missä vauhdissa, tulee olla sen mukaista. Hevonen ei saisi tulla liian rauhallisessa tempossa hyppyyn saatikka kootusti.
Jo koska kyse on nuorista hevosista, hypyistä voi tulla liki täydellisesti ajoitettuja ja hyvässä kaaressa olevia tai aivan järkyttäviä. Ponnistus-/apupuomeja käytetään usein nuorilla havainnollistamaan esteille menoa ja ponnupaikkaa. Jotkut nuoret voivat keksiä myös hyppäävänsä niiden takaa ja näin ollen hypystä voi tulla kilometrin mittainen ja se todellinen este, mikä alunperin piti hypätä, voi jäädä hieman jalkoihin ja puomit lentelevät. Siitä ei kannata pettyä. Sama pätee, jos hevonen jääkin kyttäämään estettä, mutta päättääkin loppupeleissä hypätä. Vaikka itse jäisi esimerkiksi hypystä jälkeen ja vähän ohjaan kiinni, tulee hevosta kehua suorituksesta. Kehut kannustavat hevosta vastaisuudessa tekemään samoin. Jokainen voi miettiä tässä myös itseään. Eikö kehutusta suorituksesta tulekin hyvä olo ja pyrit seuraavalla kerralla samaan?

Kun kyse on nuorista, mitä vain voi käydä (Cinza)

On tärkeätä myös muistaa, että kun hyppää nuorella ponilla/hevosella, laukka ei saa suuntautua liikaa ylös, vaan sen tulee edetä, hevosen tulee pyrkiä eteen.
Totin kanssa hypätessä pyrin pitämäään tempon esteelle, vaikka näkisinkin kauempaa, että laukka-askeleet eivät tule sopimaan hyvään ponnupaikkaan. Mutta vaikka alla olisikin kokenut konkari, muutama askel ennen hyppyä ei tule tehdä enää mitään, ei lyhentää eikä pidentää. Ja välillä varsinkin esteillä kokemattomien kanssa hypätessä, hyppy voi jäädä herran haltuun. Joten harjasta kiinni otto voi olla välillä hyvä vaihtoehto. Näin ollen pääsee hyppyyn edes jotenkuten mukaan, mikäli nuori päättääkin hypätä vaikka kauempaa, mitä olisi tarkoitus, eikä jää ohjaan kiinni. Jotkut hevoset voivat reagoida niin voimakkaasti suuhun kiinni ottoon, että tämän toistuessa, hevonen kieltäytyykin hyppäämästä, koska tuntee vetoa suusta. Harjasta kiinni ottamiseen neuvotaan yleensä ratsastajia, jotka aloittavat hyppäämään. Mutta vaikka sitä käyttäisikin jo kokeneemmat hyppääjät, se ei leimaa huonoksi ratsastajaksi.

Kun nuorilla hevosilla aloittaa hyppäämisen, tulee pitää mielessä, että hevoselta ei ihmeitä voi heti vaatia, sillä ne väsyvät myös nopeasti. Kun aloitimme Cinzan kanssa hyppäämisen viime keväällä, kävi nopeasti selväksi, että väsyessään jalat jäivät sinne sun tänne ja puomit putoilivat. Kun tekniikka ei ole vielä niin hallussa, hyppääminen kannattaa jättää suoritukseen, josta jää hyvä mieli, sekä hevoselle ja ratsastajalle, ja jossa hevonen tuntee onnistuneensa.
Epäonnistumisia tulee aina tämän lajin parissa. Ja kun niin käy, on tärkeää, ettei hevosta saa rangaista esimerkiksi puomin pudotuksesta tai huonosta hyppykaaresta. Jo yritetty suoritus ansaitsee palkkion. Pidä hermosi kurissa ja anna hevosen tehdä virheitä. Siitä ne oppivat, aivan kuten mekin.

7.10 Ulkopohkeesta ulko-ohjaa kohti

Valitettavasti voinen sanoa, että blogin pitoni on saanut jäädä hieman toissijalle. Kyse ei ole suinkaan siitä, etteikö olisi aihetta, mistä kirjoittaa, vaan suurin ongelma on ollut siinä, miten pukisin ymmärtämäni asiat sanoiksi, tai no, tässä tilanteessa tekstiksi. Toinen rajoittava tekijä oli se, että unohdin kannettavan läppärini reitittimen kotiin. Vaikka kone oli mukana, ei sillä paljoa kirjoitella ilman nettiyhteyttä.

Tutun hevosen ja valmentajan kanssa ei tarvitse turhia panikoida - sekä hevonen, että valmentaja tiedostavat jo vahvuutesi ja heikkoutesi (kuva Kanelista ja ekasta yhteisestä 90cm startista Kaarinassa ShowJumping@HighVillagessa)

Mutta vaikka nyt kirjoitan asioista, mitkä tapahtuivat viikko-pari sitten, 7.10 keskiviikkona pääsin Karon tunnille Nuutilla. Tätä olin odottanut sydän pamppaillen. Vaikka se tuntuu, ja kuulostaa tyhmältä, aina vieraan valmentajan tunnilla tulee kamalat suorituspaineet. Sama pätee, kun ratsastaa muiden hevosia ja omistaja tulee katsomaan. Yrittää niin kovin näyttää ratsastuksensa parhaimmat puolet, että unohtaa korjata huonoja. Sitten koko touhusta tulee yliratsastusta ja mikään ei toimi. Ennen ei minullakaan tälläisiä ongelmia ollut, mutta kun oikeasti haluaa pärjätä tällä ammatilla ja tehdä vaikutusta, suorituspaineista tulee ennemmin tai myöhemmin maistiaista siitä, mikä voi olla alentava tekijä myös kisasuorituksille. Mutta koska olin kertonut paineistani Karolle jo aikaisemmin, hän sanoi minulle mietteen, joka on jäänyt mieleeni: "Valmentaja ei ole tullut arvostelemaan ratsastustasi. Hän yrittää auttaa teitä ratsukkona parantamaan suoritustanne". Pitäisi tuo vaan aina pitää mielessä, kun sydän hyppää kurkkuun!
Nuutin kanssa aloitimme raviväistöillä ja volteilla, joissa hevosen tulisi siirtää takapäätään ns. ulospäin voltin/ympyrän uralta. Tämä on loistava tapa saada hevonen kuulolle ja avuille ja se samalla on parhaita tehtäviä venyttää hevosta. Väistöt vasemmalle olivat vaikeampia sekä hevoselle, että ratsastajalle. En usko siihen, että jompikumpi suunta olisi alustavasti heikompi hevoselle. Ne ratsastetaan huonommiksi. Toinen suunta on auttamasti aina heikompi suunta itselle. Yleensä syynä on se, että jos ratsastaja on oikeakätinen, tulee helposti tuettua ja painettua liikaa vasemmalle, jolloin ratsastaa hevosta toispuoleiseksi. Se ei ole hevosen vika. Kaikki virheet lähtevät selästä - joten ne ovat myöskin korjattavissa.
Vaikka ravi putosi väistöissä aluksi käyntiin, suoritimme ne loppuun. Karo huomautti katseen tärkeydestä ja siitä, että hevosen tulee alottaa menemällä liikkeeseen lavoilla, ja kun etupää johtaa väistöön, tulee suoristus. Väistöt paranivat sitä mukaa, mitä niitä tehtiin.

Totti on ehdotonta linssilude-materiaalia

Ratsastin tässä kerran hevosta työssäoppimispaikan ulkopuolella, jossa kiinnitin huomiota siihen, että kun hevosen sai kulkemaan rennosti, pyrkien hiukan eteen-alas eikä vain taipumalla virkkuukoukuksi niskastaan, se rajoitti vauhdista ja näin selän liike jäi vähäiseksi. Vaikka hevonen näytti hyvältä edestäpäin, se ei käyttänyt itseään oikein. Aikaisemmin minulle pelkkä kaulan kaarella meno olisi riittänyt, mutta koska nyt olen alkanut kiinnittämään huomiota myös hevosen eteenpäinpyrkivyyteen, kysyin neuvoa omalta valmentajaltani. Miten saisin hevosen käyttämään myös takapäätään tekemällä siitä sen suurempaa numeroa?
Ja koska syyllistyn välillä vaatimaan heti ihmeitä itseltäni ja hevoselta, jolla ratsastan, unohdin tärkeän seikan. Kun hevonen menettää eteenpäin pyrkimystään kulkeakseen pyöreästi, voi syynä olla niinkin yksinkertainen, ettei hevonen jaksa kantaa itseään pitkäjaksoisesti menemällä samalla peräänantoon, varsinkin jos kyseessä on nuori hevonen. Siksi aina tärkeintä on saada hevonen pyrkimään ensin eteen muodosta viis, sillä jos sitä ei tee, se tulee tuottamaan hankaluuksia myöhemmässä vaiheessa. Tästä pääsemme taas siihen, kun litannioisin blogissani, että ensin pitää olla jotain takaa, mitä ottaa eteen.
Tunnin tehtäviin kuului myös keskiravia. Samaa valmentajani käski käyttää hevosella, josta äsken kerroin. Takapäätä saa alle, kun tekee myös pätkittäin lisäyksiä. Mutta muistakaahan rakkaat lukijat, ettette syyllisty samaan kun minä: älkää vaatiko heti liikaa itseltänne ja hevoseltanne. Liian suuret odotukset johtavat suuriin pettymyksiin. Nauttikaa pienistä onnistumisista, pienistä positiivista muutoksista, joita tapahtuu teissä ja hevosessa, oli se niinkin pientä kuin kyynärkulman säilyttäminen tai hevosen saaminen pyrkimään eteen. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Eikä varsinkaan ratsastaja :D

Vilketotti "Totti" 4v

4.10 Trakehnerien kantakirjausta

  Sunnuntai-aamu valkeni koleana ja hämäränä. Aamu tuntui kylmältä viikon poudan jälkeen ja aurinkoa tuskin näkyikään pilvipeitteen takaa. Sitä tuskin silti huomasikaan kaiken keskellä, kun toinen toistaan kookkaampia trailereita ja vielä hienompia hevosia saapui pihaan, sillä jo yhdeksältä alkoivat viralliset mittaukset kantakirjauksiin, josta siirryttiin hevosen näyttämiseen.

Tunti ennen mittausten alkamista laitoimme paikat lopulliseen kuntoon, vaikka lauantaina suurin osa esivalmisteluista olikin tehtynä. Pöytiä siistittiin ja kannettiin sisätiloihin, jossa kahvilassa olevat saivat viileän päivän ohella lämmitellä ruokien ja juomien kanssa, maalattuja tolppia ja pestyjä puomeja kannettiin maneesiin valmiustilaan irtohypytystä ja näyttelykehää varten sekä kukkaset pääsivät esille. Ensinnäkin ennenkuin jatkan yhtään pidemmälle, kerrottakoot etten ole mikään viherpeukalo - edes kaktus ei selviäisi hoidossani hengissä, siksi valitsen kaupassa poikkeuksetta aina tekokasvin - joten minulle itselleni tuli yllätyksenä, että sain elvytettyä rehuja, jotka laitettiin siistiin rivistöön talojen vierelle.
Kantakirjausten mittausten alkaessa, kaksikymmentä senttiä pienempi yksilö paistatteli kuvaajien kameroiden edessä. 3-vuotias tuleva ratsuponin alku oli päässyt virallisiin mittauksiin mukaan "näyttelyn maskotin asemaan". Tämä pieni maskotti sai kuitenkin ulkomaalaiselta tuomarilta sanallisen arvion  heti irtohypytyksen jälkeen: "Kaikista näistä, tällä ponilla oli kaikkein parhain hyppykyky. Pieni poni näytti isoille hevosille, kuinka se tehdään!"

 Kun mittaukset oli tehty ja esittäjät näyttäneet hevosten askeleet (näyttämiseen kuului myös irtojuoksutustyyppinen osa, jossa arvosteltiin hevosen vapaata liikkuvuutta ja tässä tuomarit pääsivät näkemään jokaisen laukkaa), oli irtohypytyksen aika. Osa hevosista oli enemmän kiinnostuneita itse hyppäämisestä, vaikka puomeja putoilikin, osa epäröi ja osalle irtohypytys kävi kuin vettä vain.
Irtohypytyksen ideana on nähdä hevosen hyppykaari ja tekniikka, epäröikö hevonen. Ratsastaja voi minimoida kaikkea tätä, sekä rajoittaa että kannustaa ja auttaa hevosta pääsemään yli esteiden, joten irtohypytyksessä tuomarit arvostelevat hevosen luonnollista hyppykykyä ja -silmää.

Viimeisenä alkoi hevosen näyttäminen selästä käsin. Jokaisella kantakirjaukseen osallistuneella hevosella oli ns. oma ratsastaja, joka ratsasti hevosta alle kolmen ryhmissä, jossa ratsastettiin jonomuodostelmassa ohjeiden mukaan, jota kuulutettiin. Ratsastamisosioon kuului hevosen perustyöstämistä suuntien vaihdon, tempon muunteluiden ja volttien/ympyröiden avulla. Tämän jälkeen testiratsastaja, jonka viraa Karo piti, nousi jokaisen hevosen selkään, ratsasti hetken aikaa kaikissa askellajeissa ja kertoi sanallisen mielipiteensä hevosen ratsastettavuudesta, annettujen tehtävien suorituksesta ja mahdollisesti muista huomiota kaipaavista asioista.

Lopuksi suoritettiin palkintojen jako. Kun näyttelyt olivat ohi, alkoi tavaroiden takaisin järjestely. Kun kukat, pöydät ja muut olivat siististi omilla paikoillaan ja hevoset trailereineen olivat viimeistä koppia myöten poistuneet pihasta, pääsin seuraamaan Ginon varjelusten jatkopippaloita Hillan kanssa. Illan päätteeksi pääsin vielä Nuutin selkään. Joka kerta tuo ihana ruuna jaksaa yllättää - tämän hevosen kanssa ratsastus tuntuu kuin lahjan avaamiselta. Ei tiedä, mitä sisältä löytää ja pelkkä avaaminen tuottaa iloa, mutta sisältö on niin hienoa, ettei hymyltä loppupäivänä vältytä. Tunnen itseni lapseksi jouluna Nuutin kanssa.